Toimittaja, tietokirjailija Markku Tasala käsittelee kirjassaan jatkosodan aikaista partisaanisodankäyntiä sekä vangiksi joutuneiden suomalaisten kohtaloita.
Neuvostopartisaanit surmasivat Suomeen kohdistuneissa iskuissaan vuosina 1941–1944 nykytiedon mukaan 182 siviiliä. Lisäksi kylien rakennuksia hävitettiin ja karjaa tapettiin, mikä heikensi asukkaiden elinolosuhteita.
Partisaanit hyökkäsivät siviilikohteiden lisäksi huoltoteitä ja vartiostoja vastaan. Iskujen tarkoitus oli sitoa ja hajottaa suomalaisjoukkoja pois eturintamasta sekä lietsoa epävarmuutta kotirintamalla. Tiivistettynä taustalla oli Josif Stalinin antama selkeä käsky partisaaniosastoille: tiedustele, hyökkää ja tuhoa.
Jatkosodan aikana partisaanit iskivät suomalaiskohteisiin viitisenkymmentä kertaa. Tuhotyöt ulottuivat itärajan tuntumassa Petsamosta Ilomantsiin. Hyökkäyksiin osallistuneille partisaaniosastoille oli annettu taistelutahtoa uhkuvia nimiä kuten Eteenpäin, Rautaiset, Metsien isännät ja Kostajat.
Oma osasto puolustamaan rajaseutuja
Ensimmäisten iskujen jälkeen partisaanit kykenivät useimmiten eksyttämään takaa-ajajat tai tuottamaan näille tappioita onnistuneissa väijytyksissä. Tilannetta onnistuttiin parantamaan vasta koirien avulla, sillä koulutetut koirat vainusivat pakenijoita ja löysivät tielle jätetyt miinat.
Vaativaan takaa-ajoon ei ollut vielä jatkosodan alussa käytettävissä riittävän kokeneita joukkoja, eikä saksalaisten kanssa saatu aikaan tehokasta yhteistoimintaa.
Joulukuussa 1942 Rovaniemellä perustettiin erillinen osasto puolustamaan rajaseutuja. Perustamisensa jälkeen osasto siirrettiin partisaanitorjunnan koulutuskeskukseksi Savukoskelle, jossa sen nimeksi tuli Erillisosasto Savukoski, joka tunnettiin paremmin nimellä ”Sau”. Osaston joukkueisiin valittiin vain erämaaolosuhteisiin tottuneita hyväkuntoisia sotilaita.
Ampuntointi ilman puudutusta
Yksi Saun riveissä toimineista sotilaista oli korpraali Toivo Röninki. Hän jäi huhtikuussa 1944 taistelun jälkeen partisaanien vangiksi yhdessä neljän muun miehen kanssa. Röninki oli haavoittunut, mutta silti hän hiihti joukon mukana yhdellä sauvalla, koska toinen käsi oli käyttökelvoton.
Varmuutta ei ollut, millä tavalla partisaanit olisivat suhtautuneet hidasteeksi käyvään suomalaiseen. Vangit olivat nähneet, kuinka partisaanit olivat ampuneet oman haavoittuneen miehensä. Neuvostoliiton puolella Röninki vietiin kenttäsairaalaan, missä häneltä amputoitiin ilman puudutusta useita varpaita paleltumien vuoksi.
Röninkiä kuulusteltiin useaan otteeseen ja istunnoissa käytettiin myös väkivaltaa. Pahimmat kuulustelut tehtiin heti rajan ylityksen jälkeen pysähdyspaikoilla. Tapahtumat jättivät Röninkiin pysyvät henkiset jäljet, pelkotilat ja painajaiset toistuivat vuosia tapahtumien jälkeen. Kuulustelijat olivat usein suomenkielentaitoisia karjalaisia, inkeriläisiä tai suomalaisia, jotka olivat siirtyneet Neuvostoliittoon.
Syksyllä 1944 Röninki siirrettiin Tšerepovetsin leirille, jonne oli koottu tuhansia suomalaisvankeja odottamaan kotiin pääsyä. Leirin muutoinkin heikkoja olosuhteita pahensivat lääkkeiden puutteen takia levinneet sairaudet kuten punatauti ja kurkkumätä.
Röninki palautettiin ensimmäisen vankiryhmän mukana marraskuun lopulla 1944 takaisin Suomeen todella huonossa kunnossa. Mies joutui kolmeksi viikoksi sairaalaan, koska keväällä tulleet haavat eivät olleet parantuneet ja Röninki painoi enää 42 kiloa.
Yhdeksänvuotias Varpu Manninen raahattiin väkisin rajan yli
Partisaanit hyökkäsivät heinäkuun puolivälissä 1944 Sodankylän Lokan kylään. Yhdeksänvuotias Varpu Manninen oli varmuuden vuoksi evakuoitu monien muiden lasten kanssa suurempaan taloon aiemmin tapahtuneen Seitajärven verilöylyn jälkeen.
Lokan kylään kohdistuneen hyökkäyksen aikana Varpu piiloutui, mutta talossa ollut partisaani huomasi tytön ja otti tämän mukaansa. Manninen ihmetteli koko elämänsä ajan sitä, miksi partisaanit kaappasivat juuri hänet, kun monia muita kylän lapsia ammuttiin epäröimättä. Kaikkiaan 75:sta Lokan kylän asukkaasta 21 sai surmansa. Heistä valtaosa oli naisia ja lapsia. Useimmat talot sytytettiin palamaan.
Raskaan pakomatkan aikana Varpu yritti karata monta kertaa. Muutoinkin Varpu yritti tehdä etenemisestä mahdollisimman hankalaa, mistä oli seurauksena, että yksi partisaaneista määrättiin taluttamaan tyttöä kädestä pitäen.
Silloin tällöin Varpun kanssa juttelivat kaksi partisaania, jotka osasivat suomea. Yksi vakuuttelu oli, että tyttö pääsisi parempaan maahan, kuin mistä joutui lähtemään. Kun osasto saapui rajalle, Varpu ei halunnut enää jatkaa matkaa. Lyhyen ja turhan suostuttelun jälkeen partisaani otti tytöstä tiukan otteen ja kiskoi hänet rajalinjan yli.
Neuvostoliitossa Manninen joutui Murmanskin ja Kantalahden välissä sijainneen Montšegorskin kaupungin lastenkotiin. Olosuhteet lastenkodissa olivat kohtuulliset. Varpu sai olla kirjeenvaihdossa vanhempiensa kanssa, he olivat selvinneet hengissä partisaani-iskusta. Ponnistelut Varpun vapauttamiseksi kestivät pitkään, hän palasi Suomeen vasta helmikuussa 1946.
Markku Tasala: Partisaanien sotavankina. 359 sivua. Into Kustannus Oy.