Useaan kertaan valtiotieteen tohtori Jukka Seppinen kysyy kirjassaan Koiviston aika, halusiko Mauno Koiviston Suomi todella muuttua ja vapautua vai arasteliko maamme jatkaen alistuneisuuttaan. Seppinen katsoo, etteivät poliittiset johtajamme osanneet aistia edessä olevia käännöksiä ja rohkaistua tarjolla olleista mahdollisuuksista.
Seppisen tutkimuksen punainen lanka ei ole kovin kunniakas. Se kuvaa Mauno Koiviston neuvostosuhteen kehittymistä ja prosessin etenemistä aina Neuvostoliiton hajoamisen vuosiin saakka. Lopuksi Seppinen analysoi Koiviston epäilevää suhtautumista Euroopan integraatioon, jonka liittymisasiakirjat tämä kuitenkin lopulta allekirjoitti.
On yksiä historian kummajaisia – vai luonnonlakejako – havaita vallanpitäjän rakkaus omaan kaikkivoipaisuuteen. Keskustapuolueen riveistä presidentiksi edennyt Urho Kekkonen havaitsi jo aikaisin vaaran: puoluetoveri ja tukija Ahti Karjalainen kärkkyi ehdokkaaksi presidentinvaaleihin. Kekkonen syrji kilpailijakseen luokittelemansa apurin vaarattomaksi.
Kun UKK oli nostanut sosialidemokraatit ulkopoliittisessa luotettavuudessa keskustapuolueen rinnalle ja ohitse, ilmaantuikin uusi vaara. Demareiden riveistä saattaisi nousta hänelle kilpailija.
Mauno Koiviston kärsivällinen itsepintaisuus panivat Kekkosen hovin varpailleen. Presidentin ikä ja sairastuminen saivat Koiviston vaikuttamaan tunnelmaa vapauttavalta vaihtoehdolta. Neljännesvuosisata samaa hallitsijaa oli jo enemmän kuin tarpeeksi.
Koivisto sivakoi Kekkosen ladulle
Kansa odotti uudelta presidentiltä paljon. Suosio oli suuri, mutta tarkkailijat alkoivat hämmästellä, miten vähän Koivisto halusi muuttaa tapojamme Neuvostoliiton suhteen. Ns. kotiryssätoiminta jatkui, ulkopolitiikan suhteen oli varottava keskustan ja vasemmiston YYA-uskovaisia.
Kuten suurlähettiläs Alpo Rusi otsikoi vuosia sitten kirjansa Vasemmalta ohi, SDP:n toimet ilmensivät yhä jatkunutta itäystävyyden kilpaa.
Sosialidemokraattien suorittamaa ja vaivalla hankittua Neuvostoliitto-luotettavuutta ei saanut vaarantaa. Koiviston jo 1960-luvulla aloittama asevelisosialisti Väinö Tannerin (sd.) sivuun työntö ja uuden ulkopolitiikan muovaaminen pakotti seremoniallisiin liioitteleviin kumarruksiin.
Kun Varsovan liiton sotavoimat miehittivät Tshekkoslovakian elokuussa 1968, omat johtohenkilömme tirauttivat kyyneleen – liekö ollut loppujen lopuksi krokotiilin sellainen. Läntinen maailma paheksui tekoa, kommunistit jakautuivat meilläkin kahteen leiriin. Pian miehityksen jälkeen Koivisto vieraili kuitenkin pääministerinä Moskovassa. Seppinen kuvaa noita vuosia SDP:n ulkopoliittiseksi muljahdukseksi, suomettuminen syveni.
Oli suvaittava ja nyökyteltävä. Juri Andropov KGB:n päällikkönä (1967-1982) oli kovan linjan toimija. Nobel-palkinnon saaneet kirjailija Aleksander Solsenitsyn ja ydinfyysikko Andrei Saharov olivat hänen sisäpoliittisen vihansa pääkohteita.
Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto taasen kuuntelivat korva tarkkana, mitä mieltä Suomessa kannatti olla. Monelle suomalaispoliitikolle oli suuri onni ja autuus laskeutua Andropovin jalkojen juureen ja seurata johdatusta.
Baltia ei meitä unohda
Ruotsalaiset ovat vuosisatoja onnettomuudeksemme tienneet, mikä on Suomelle parasta. Samaa voi sanoa Suomen suhtautumisesta Baltian maihin silloin, kun se oli vuoroin natsien ja vuoroin kommunistien orjuuttama. Ja kun valonpilkahdus vapaudesta häivähti, presidenttimme kommentti voidaan pukea neuvoksi: ”hys, hys”.
Kuinka mieluisa Neuvostoliitolle ja KGB:lle olikaan presidentti Koiviston 1.1.1989 pitämän puheen toteamus: ”En odota, että rajoja Euroopassa alettaisiin siirrellä, että valtakuntia katoaisi tai uusia syntyisi”. Mahtoiko tuo ”odota” olla myös toive?
Vankasti Neuvostoliittoon kytkeytynyt ulkopolitiikkamme ei halunnut nähdä muutoksia ajassa. Kokoomuksen kesäpäivillä elokuussa 1990 kansanedustaja Kaarina Dromberg rikkoi hiljaisuuden toteamalla: ”Olisi aika tehdä Baltia-poliittinen ohjelma”. Lausahdus herätti kauhua Kekkosen-Sorsan-Koiviston –geeniperinnön omaavissa.
Alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg (sd.) oli ulkoministeriön puolesta onnekseen ilmoittanut jo keväällä, ettei ministeriö ole kiinnostunut Virosta. Blomberg ansioitui käsitteistöjen, kuten liittoutumattomuus, itsenäinen puolustus, puolueettomuuden pyrkimys ja aikomus, niiden ydin sekä kumppanuus jne., syvällisenä setvijänä.
Syypäinä lakeijat ja neuvonantajat
Epäinhimilliseksi syyksi tälle Neuvostoliiton ehdoilla toimimiseen voi selitellä, että näin ne, jotka olivat hallinneet ulkopoliittisen puhdasoppisuuden nojalla myös sisäpolitiikkaa, varmistivat valta-asemansa mahdollisimman pitkään. Niinpä Suomi on katsonut parhaakseen epäröidä kaikkien maan tulevaisuuteen vaikuttavien vapauttavien ratkaisujen suhteen.
Tässä maassa kun on aina aprikoitu: mitähän ne muut meistä ajattelevat. Näitä mahdollisuuksiemme valintatilanteita Seppinen kertailee surumielisenä ja hiukan liiankin kanssa.
Urho Kekkosen kohtalona oli joutua imartelijoiden ja avustajien pyörittelemäksi. Saman voi päätellä tämänkin kirjan luettuaan. Myös Mauno Koivisto oli yksisilmäisten Neuvosto-fanittajien neuvojen varassa.
Kun tiedotusvälineet alkoivat raportoida tunnelman muutoksista, Koivisto piti esimerkiksi Yleisradion toimittajille näiden esimiesten välityksellä nuhdesaarnoja. Muun muassa Ruotsin viranomaiset katsoivat Koiviston neuvot Balteille onnettomiksi.
Seppinen kertoo nojaavansa mieluummin alkuperäisaineistoon kuin muiden tutkijoiden tulkintoihin. Hän kertoo läpikäyneensä runsaasti venäjänkielistä arkistomateriaalia, josta on löytynyt suoraan presidentti Koivistoa koskevaa aineistoa.
Yksi kiintoisimmista tutkimuskohteista on ollut ns. Mitrohinin arkisto. Vasili Mitrohin oli KGB:n johtavissa arkistotehtävissä, mutta siirsi suuren määrän materiaalia Britannian tiedustelupalvelulle.
Jotta lukija jäisi Seppisen kirjan luettuaan tiedon nälkäiseksi, hän lupaa valtaosan aineistostaan odottelevan myöhemmän tutkimustoimintansa hyödyntämistä. En epäile, etteikö Seppisen löytämä olisi autenttista. Lukijalle on ratkaisevaa kuitenkin se, miellyttääkö Seppisen noukkima tai ei.
Jukka Seppinen: Koiviston aika. Mauno Koiviston poliittinen ura. Auditorium 2015.
Jukka Seppisen mittavaan tuotantoon kuuluvat muun muassa teokset Menetetty Karjala? Karjala-kysymys Suomen politiikassa 1940-2000, Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991: Strategia ja toiminta, Vaaran vuodet? Suomen selviytymisstrategia 1944–1950, Hitler, Stalin ja Suomi: Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935–1944, Suomettumisen syövereissä sekä Kivi bolševikin kengässä. Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917–1970.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII
