Viron tuore Helsingin-suurlähettiläs Sven Sakkov jätti valtuuskirjeensä presidentti Sauli Niinistölle runsas kuukausi sitten.
Sakkov ei ole taustaltaan karriääridiplomaatti, vaan hän on tehnyt pääosan työurastaan turvallisuus- ja puolustuskysymysten parissa ensin presidentti Lennart Meren neuvonantajana, sittemmin muun muassa Viron puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston päällikkönä sekä Naton kyberpuolustuskeskuksen (NATO Cyber CoE) ja Tallinnan kansainvälisen puolustus- ja turvallisuustutkimuskeskuksen (ICDS) johtajana.
Siirtymistään suurlähettilääksi Suomeen Sakkov pitää luontevana askelena urapolullaan.
– Kun maa kutsuu palvelemaan, on kunnia vastata myöntävästi. En osaa nähdä tässä erityistä dramatiikkaa – kysehän on oikeastaan vain aiemman tehtäväkenttäni laajentamisesta, Sakkov sanoo Verkkouutisille antamassaan haastattelussa.
– On totta, että olen tähän saakka keskittynyt pääasiassa turvallisuus- ja puolustusasioihin. Elämässäni on kuitenkin ollut vaiheita, jolloin on täytynyt uppoutua hyvin syvälle erittäin spesifeihin aiheisiin, kuten kyberpuolustukseen. Nyt olen äärimmäisen iloinen siitä, että minut on nimitetty suurlähettilääksi Suomen kaltaiseen suurenmoiseen maahan.
Aiemmissa tehtävissään Sakkov on tarkastellut Suomea ensisijaisesti maanpuolustuksen näkökulmasta.
– Teillä on koko maailman mittakaavassa ensiluokkaiset puolustusvoimat, Suomi on erittäin vakavasti otettava maa puolustuskysymyksissä, hän toteaa.
Kohti syvempää yhteistyötä
Vaikka Viron ja Suomen välinen kanssakäyminen ulottuu kaikille kuviteltavissa oleville osa-alueille, Sakkov myöntää tuntevansa suurlähettiläänäkin erityistä mielenkiintoa nimenomaan turvallisuus- ja puolustuskysymyksiin.
– Taustani on sillä sektorilla, ja olen sitä seurannut läpi koko työurani. Se seikka, että Suomi ei ole Naton jäsen, mutta Viro on, ei ole missään nimessä este, vaan se tekee tästä turvallisuus- ja puolustusyhtälöstä merkittävästi mielenkiintoisemman. Tilaa kahdenvälisille ja monenkeskisille järjestelyille on enemmän, hän sanoo.
– Jos me molemmat olisimme Naton jäseniä, kaikki yhteistyö oikeastaan tapahtuisi sen muodostamissa kehyksissä. Nyt liikkumavaraa on enemmän, ja uskon, että molempia osapuolia hyödyttäviä yhteistyömahdollisuuksia on yllin kyllin. Rannikkommehan ovat loppujen lopuksi vain noin 90 kilometrin etäisyydellä toisistaan – strateginen toimintaympäristömme tässä Euroopan kolkassa on yhteinen, hän toteaa.
Instrumentit, joita Suomi ja Viro oman turvallisuutensa edistämiseen käyttävät, eroavat Sakkovin mukaan kuitenkin toisistaan. Viro kuuluu Natoon ja korostaa vaalivansa transatlanttista suhdetta ja Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Euroopassa. Suomi sen sijaan painottaa Euroopan unionin roolia turvallisuuden edistäjänä Viroa voimakkaammin.
Suomen ja Viron puolustusvoimat voisivat Sakkovin mielestä osallistua toistensa järjestämiin harjoituksiin nykyistä laajemmassa mitassa ja järjestää monenkeskisiä harjoituksia yhdessä.
– Näkisin, että myös puolustustarvikehankintoihin liittyvää yhteistyötä olisi mahdollista laajentaa. Meillähän on jo entuudestaan myönteisiä kokemuksia esimerkiksi kymmenkunta vuotta sitten toteutetusta yhteisestä tutkajärjestelmähankinnasta. Äskettäin hankimme yhdessä myös K9 Thunder -panssarihaupitseja. Olen varma, että tämäntyyppisiä yhteishankkeita tullaan näkemään myös jatkossa, sillä siitä on niin ilmeistä hyötyä molemmille osapuolille.
Yhteinen tilannekuva – eri keinot
Suomen ja Viron valtiojohdon näkemys Euroopan turvallisuustilanteesta on Sakkovin mukaan pitkälti yhtenevä.
– Suomen valtioneuvoston tuoreeseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon sisältyvä arvio turvallisuusympäristöstä voisi olla kirjattuna vastaavaan virolaiseen asiakirjaan jokseenkin sellaisenaan, hän sanoo.
– On kuitenkin niin, että vaikka käsitys vallitsevasta tilanteesta on yhteinen, käytettävissä olevat työkalut eroavat toisistaan. Saattaa siis olla, että myöskään tavat, joilla tilanteeseen pidetään perusteltuna vastata, eivät välttämättä ole keskenään samanlaiset. Tämä on sinänsä kansainväliselle politiikalle aivan ominaista ja tekee siitä mielenkiintoista kuin se on, hän toteaa.
Se, miten kukin maa suhtautuu omaan turvallisuuteensa, juontaa Sakkovin mielestä juurensa niiden menneisyydestä. Se, mitä menneisyydestä on opittu, heijastuu vääjäämättä nykyhetkeen.
– Voidakseen ymmärtää Viron käsitystä omasta turvallisuudestaan on käsitettävä, miten dramaattinen asia itsenäisyyden menetys vuosina 1939–40 meille oli, ja kuinka ehdottomasti haluamme välttää sen toistumisen – hinnalla millä hyvänsä. Sen, mitä me olemme vuodesta 1939 alkaneista kohtalon vuosistamme oppineet, kiteyttäisin kahteen asiaan: Ensimmäinen niistä on se, että tulemme taistelemaan vapautemme puolesta, olivatpa onnistumisen mahdollisuudet mitkä hyvänsä. Vuonna 1939 Suomi puolustautui asein, mutta Viro valitsi toisin.
Viro joutui hänen mukaansa katkerasti kokemaan sen, että taistelematta jättämisellä on lopulta taistelemista kovempi hinta.
– Suomi kärsi alue- ja miestappioita, mutta säilytti kaikkein arvokkaimman – itsenäisyytensä. Viro ei vain menettänyt itsenäisyyttään, vaan myös enemmän ihmisiä sodissa, kyydityksissä ja exoduksessa. Vuonna 1944 ne, joilla suinkin oli mahdollisuus, nousivat laivaan ja pakenivat maasta. Vuosien 1940–41 olivat osoittaneet heille, millaisia hirveyksiä neuvostomiehitys tarkoittaa. Uusi neuvostomiehitys kestikin sitten lähes 50 vuotta, hän muistuttaa.
– Toinen opetus on se, että tarvitsemme pysyviä, sotilaallisesti vahvoja liittolaissuhteita. Siksi Viro päätti jo 1990-luvun alussa tavoitella jäsenyyttä sekä EU:ssa että Natossa. Etenkin Naton suhteen kyse oli nimenomaan kansallisesta turvallisuudesta. Diplomatiamme punaisena lankana on viimeisten 30 vuoden ajan ollut sen varmistaminen, että emme enää koskaan jää yksin. Samasta syystä haluamme istua niissä pöydissä, joissa päätöksiä tehdään.
Vankkumaton puolustustahto
Viro suhtautuu Sakkovin mukaan puolustukseensa äärimmäisen vakavasti.
– Panostamme siihen paljon – puolustusbudjettimme tulee ilmeisesti ensi vuonna olemaan noin 2,3 prosentin tasolla bkt:sta. Tarkka toteuma tiedetään vasta jälkikäteen, kun toteutunut bkt on tiedossa, hän sanoo.
Viron puolustusjärjestelmä perustuu hänen mukaansa Suomen tavoin yleiseen asevelvollisuuteen, mikä mahdollistaa reservien kerryttämisen. Sitä täydentää koko Viron alueen laajasti kattava suojeluskunta, jonka jäsenistöstä merkittävä osa on aseistettu rynnäkkökiväärein. Tämä vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö on läsnä aina ja kaikkialla, jokaista yksittäistä kylää myöten.
– Uskon, että Pohjoismaiden ja Baltia nykyisen NB8-yhteistyön laajentaminen puolustussektorille voisi tuottaa monia käytännön hyötyjä. Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteenlaskettu väkiluku on noin 35 miljoonaa – siis samaa luokkaa kuin Puolan – ja myös taloudellisesti maaryhmä voisi olla huomattava voimatekijä. Tähän sisältyisi tuntuvaa mittakaavaetua esimerkiksi puolustustarvikehankinnoissa, hän toteaa.
Kansainvälisissä operaatioissa varteenotettavaa yhteistyötä on jo tehty. Viro on osallistunut yhdessä Suomen kanssa Unifil-operaatioon Libanonissa. Virolaiset sotilaat ovat myös taistelleet Afganistanissa Tanskan ja latvialaiset Norjan rinnalla.
– Potentiaalia on runsaasti, sillä läheisyydellä ja kontaktien toimivuudella on tällaisissa asioissa iso merkitys. Kun verkosto on jo valmiiksi olemassa ja kulttuuritausta on yhteinen, kaikki sujuu niin paljon helpommin – olipa sitten kyse logistisista haasteista tai mistä muusta tahansa, arvioi Sakkov.
Kun naapurimaa lähettää edustustonsa päälliköksi Helsinkiin henkilön, jonka aiempi työhistoria painottuu erityisen vahvasti puolustussektorille, spekulaatioita hänen todellisesta missiostaan olisi vaikea välttää. Suurlähettiläs itse ei sellaisille lämpene.
– Joku saattaa toki kysyä, onko minulla suurlähettiläänä jokin erityinen turvallisuusagenda. Voin ehdottomasti todeta, että nimitykseni Suomeen ei merkitse sitä, että Viro haluaisi keskittyä suhteessamme turvallisuuskysymyksiin. Turvallisuus tulee jatkossakin olemaan vain yksi – joskin toki erittäin tärkeä – yhteistyömme osa-alue.
Taistelu kansallisesta olemassaolosta
Kun Viro kävi vuosina 1918–1920 vapaussotaansa, maahan Suomesta saapuneilla vapaaehtoisilla oli etenkin kansan mielialojen kannalta hyvin merkittävä rooli.
– Alkuvaiheessa tilanne näytti Viron kannalta lähes epätoivoiselta – taistelua miehittäjiä vastaan kävivät lähinnä koulupojat. Suomalaisten maihinnousu oli tärkeä psykologinen käänne, Sakkov sanoo.
– Suomen jatkosotaan osallistuneella, virolaisista vapaaehtoisista kootulla Jalkaväkirykmentti 200:lla on virolaisten sydämissä aivan erityinen sijansa. Viro oli toisessa maailmansodassa siinä hyvin valitettavassa tilanteessa, että suuri määrä virolaisia sotilaita taisteli ja myös kaatui. He eivät kuitenkaan voineet taistella virolaisissa, vaan saksalaisissa, neuvostoliittolaisissa tai suomalaisissa univormuissa, hän toteaa.
– Voin sanoa, että vain ne, jotka kävivät taistelua suomalaisissa univormuissa, tiesivät täsmälleen, minkä puolesta he taistelivat. He taistelivat alusta loppuun oikean asian puolesta.
