Liikenteen hinnoittelu on nousemassa seuraavan vaalikauden kuumaksi perunaksi. Rahoituksellista yhtälöä väyläverkon rakentamisen ja ylläpidon jatkuvasti kasvavien tarpeiden kattamiseksi ei ole saatu rohkeasta ideointityöstä huolimatta ratkaistua. Rahoitusvaje on valtava. Liikenneministeriön mukaan seuraavina kymmenenä vuotena tarvittaisiin 60 miljardia euroa elinkeinoelämän kilpailukyky ja kestävä kasvu vaarantuvat.
Liikkumisen herkkyysalueet liittyvät rahaan. Polttoaineen hinta, autovero, ruuhkamaksut, ja niin edelleen. Ei päivää, jolloin näistä teemoista ei käytäisi keskustelua. Usein kuitenkin niin, että lisää rahaa valtion kassaan tuovat muutokset ovat mahdottomia ja paras kauhun tasapaino on nykytila.
Herkästi kaihertava asia on myös oikeudenmukaisuus. Pitkien välimatkojen maassa liikkuminen on välttämättömyys ja elinehto. Mutta millä perusteella ja minkälaisesta liikkumisesta olemme valmiita maksamaan enemmän?
Ilmeisen reiluna tässä ajassa pidetään, että ilmaston pilaaja maksaa enemmän. Siksi liikkeelle on helppo lähteä ilmastokärki edellä. Näin on toimittu myös tulevan MAL-sopimuksen valmistelussa, jossa ratkaisuksi esitetään ruuhkamaksua. Siihen se reiluus ja oikeudenmukaisuus sitten tyssääkin. Ruuhkamaksu olisi kehyskuntavero.
Ruuhkamaksusta tehtyjen laskelmien mukaan keskimääräinen lisävero autoilevalle kehyskuntalaiselle olisi 670 euroa ja noin 10 prosentille yli 1[nbsp]000 euroa per vuosi. Summa on niin suuri, että sillä olisi muitakin vaikutuksia kuin ilmastovaikutuksia. Se todennäköisesti ohjaisi muun muassa asumista väärään suuntaan – vastoin sitä tavoitetta, että kehyskunnat ottavat enemmän vastuuta pääkaupunkiseudun kasvavasta väestöstä ja helpottavat Helsingin asuntopulaa.
Ruuhkamaksu nimikkeenä on myös hämäävä, sillä ruuhkia vähentävää vaikutusta sillä ei olisi, jos julkista liikennettä ei merkittävästi parannettaisi. Vielä kauemmas ruuhkista mennään, jos maksulla ajatellaan katettavan infrainvestointien budjettivajetta.
Liikenteen hinnoittelua tulisi ajatella valtakunnallisesti ja laajana kokonaisuutena. Ei yksittäisten ruuhkamaksujen kautta. Rohkeata ideointia tulee jatkaa – onhan meillä kaikenlaisia Yle-veroja ja muitakin malleja, joilla yhteiskunnallista rahoitusta on suunnattu tiettyihin kohteisiin. Ensin olisi kuitenkin oltava yhteisymmärrys siitä mistä on pohjimmiltaan kyse; budjettivajeen ratkaisemisesta, ilmastonmuutoksen torjunnasta, autokannan uudistamisesta, ruuhkien vähentämisestä vai jostain muusta. On mahdollista, että kaikkia kärpäsiä ei saada nitistettyä yhdellä iskulla, joten on syytä keskittyä olennaiseen. Ehkä sitä myötä syntyy myös yhteisymmärrys oikeudenmukaisuudesta.
