Elias Simojoki (ennen vuotta 1926 Simelius, 1899-1940) oli pappi, joka ryssävihassaan osallistui aseellisiin toimiin niin sisällissodassa, kuin Aunuksen ja Itä-Karjalan retkiinkin. Hän sotkeutui myös hankkeeseen, jossa Viro olisi äärioikeistolaisen vallankaappauksen myötä liitetty osaksi haaveiltua Suur-Suomea.
Nuorukaisen liukuminen aatekirjon laitaoikealle on kuvaus ihmismielen hurahduksesta ajattelumaailmaa, jossa rauhallinen harkinta ja toisten ihmisten mielipiteiden kunnioitus ovat täysin tuntemattomia. Elias Simojoki ajautui vuosi vuodelta kohti ajatuksen ja aatteen tislautumista muiden vihaamiseen ja omien totuuksien ylistykseen.
Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmen kertoo valkoisten voittajien puistattavasta raakuudesta. Vetoomukset vankileirien lakkauttamisesta kaikuivat kuuroille korville, vaikka sosialidemokraattinen puolue maltillinen Väinö Tanner etunenässä pääsivätkin varsin pian eduskuntaan, sen suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi.
Valkoisia voittajia voikin nimittää huonoiksi voittajiksi, joista ylipuhtoiset valkoiset Elias Simojoen tavoin näkivät vihollisikseen niin omat punaiset kotimaassa kuin kohta kohoavassa Neuvostoliitossa. Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmen oli tunnelmaltaan taloudellisen nousun, mutta häiritsevän poliittisen riidan haastamisen aikaa. Tarton rauhan solmiminen 1920 oli kauhun hetki niille, jotka eivät halunneet edes neuvoteltavan Vladimir Leninin ja hänen jälkeensä Josif Stalinin kanssa.
Pyhä viha – pelastuksen ja elämän evankeliumi
Körttiläisyys ja herättäjäliike muodostivat uskonnollista pohjaa kiihtyvälle vihalle. Vaikka naapurimaassa oli väkeä 20 kertaa enemmän kuin Suomessa, Akateemisen Karjala-Seuran ja Vihan veljien uhoa ei mikään tuntunut hillitsevän. Vuosikymmeniä nuo miehisyyttä, röyhkeyttä ja toiminnallisuutta ihailleet päättivät monasti kirjeensä tunnuksella ”veljesi vihassa”.
AKS:n luonnetta kuvastaa halu elää, näkyä ja kuulua. Elias Simojoki ideoi AKS:n juhlasalin koristamisen pääkalloilla ja sääriluilla. Se ei niinkään viitannut merirosvoromantiikkaan vaan fasistisen kantajoukon, Arditi-eliittijoukkojen synkkään kuvastoon, Mika Siironen arvelee.
Elias Simojoki ei luonteensa vuoksi menestynyt pappistehtävissä uran luojana. Hän toimi pikkuseurakunnissa, mutta siellä missä hän pääsi kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa, suosio oli taattu. Kertomusten mukaan hän oli paatoksellisuudessaan suggeroiva. Hän osasi kuulijoidensa itkettämisen taidon, mikä oli hyvien saarnaajien yksi ylivoimatekijä, kun kohteena olivat pohjoisemman Suomen herkät ihmiset.
Parlamentarismi suitsii lopulta pahinta vihanpitoa
Papisto keräsi siviilien keskuudessa suosiota, he kun edustivat synnittömyyttä. Punaisten kapinaa edeltänyt Työmies-lehden vihakirjoittelu ja sosialidemokraattien liittyminen sisällissotaan aiheutti voittaneissa valkoisissa täydellisen ajatuskatkoksen, joka kesti pitkään.
Jos akateemikko Matti Kuusi luonnehti Simojokea AKS:n piispaksi, hän itse oli seuran runoilija. Askeetikko Simojoen vastakohta oli Urho Kekkonen, joka oli seksihurjastelija, riehuja ja ryyppääjä. Valkoista kostoa ei kyetty panemaan aisoihin, ja punaisten panettelu jatkui aina talvisotaan saakka. Silloin viisaat olivat hurjasta kyydistä hypänneet jo pois.
Vuoden 1933 eduskuntavaaleissa kokoomus teki virheen. Se oli Isänmaallisen Kansallisliikkeen (Lapuanliikkeen jatkaja) kanssa vaaliliitossa ja koki suuren vaalitappion. J.K. Paasikivi savusti IKL-henkiset pois puolueesta ja teki pesäeron äärioikeistoon. Aikaa myöten Elias Simojoki ja hänen hengenheimolaisensa alkoivat syrjäytyä eduskunnassa. He jankuttivat demokratiasta, mutta uhriutuivat mielellään, jos heidän näkemystään demokratiasta eivät muut tahtoneet ymmärtää.
Suomesta ei tullut fasistista, vaikka pienen äänekkään vähemmistön yritys oli kova. Huomattavan suuri osa suomalaisista näki Adolf Hitlerissä ja natsi-Saksassa potentiaalisia vaaratekijöitä niin naapurivaltioille, roduille kuin koko muulle maailmalle.
Suomalaisten usko parlamentaariseen demokratiaan vei voiton. Simojoki koki turhauttavia vastoinkäymisiä. Otava ei julkaissut hänen puheitaan. Kokoomus rakensi palomuurin äärivalkeisiin. Sinimustien seppeleiden lasku haudoille kiellettiin. IKL eristettiin.
Elias Simojoki huomasi olevansa pian yksin. Vaikka hän ehdotti – vaikka perusteltuakin – häntä ei enää kuunneltu. Esimerkiksi huoli varustautumisesta Neuvostoliiton hyökkäyksen varalta tuli väärän henkilön esittämänä.
Patologisen kiihkon surullinen taudinkuva
Elias Simojoen elämä kulki kohti eristäytymistä. Lopulta häntä eivät kehdanneet kannattaa edes alun perin omat uskonveljet. Hänelle läheisten maakuntien lehdet suorastaan solvasivat. Kirjailija Pentti Haanpää pilkkasi oikeistouskoon tullutta papistoakin: ”taitavat turvata suotuisat sadotkin”.
Kun talvisota alkoi, Simojoki halusi – oikeastaan jo ikämiehenä – 40-vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle. Sielläkin hän kantoi koko maailman tuskaa ja ns. rykmentin murheita harteillaan. Hänelle oli hirvittävä pettymys, että vihollinen oli niin voimakas, ja hänelle tuttuja kuoli. Esimiehensä, oman divisioonan komentajan sotilaspappimme haukkui perin pohjin, kun vastahyökkäys oli päättynyt karmeaan epäonnistumiseen.
Simojoki ajautui epätoivoon. On vaikea kuvitella, minkälaisen lohdutuksen antoi hänen kaatuneen siskolle lausuma: ”Älä itke veljeäsi. Sankarikuolema on ihana.”
Eräänlaisen sankarikuoleman Simojoki koki itsekin: elämä päättyi Laatokan Konnunsaaren ja Nuolainniemen välisen lahden jäällä. Hän lähti lopettamaan rintamalinjojen välissä kärsimyksissään kituvaa hevosta, sai sen hengiltä, mutta paluumatkalla itsetuhon varmisti vihollisen konekivääri. Harvalle hän edusti kuitenkaan sankaruutta.
Mika Siironen: Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia. Atena 2017.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
