”…Kaikki se työntää Kiinaa peruuttamattomasti uudistusten tielle valmistellen eurooppalaisille ideoille todellista vaikkakin hidasta voittoa näyttämöltä vähitellen väistyvästä vanhasta Kiinasta.”
Nyt suomeksi julkaistu teksti ei ole sama, jonka C.G.E. Mannerheim sisällytti muistelmiinsa eikä sekään laaja kertomus, joka 1940 ilmestyi nimellä Matka Aasian halki.
Matka Kiinaan on käännös sotilasstrategisesta raportista, jonka Mannerheim laati toimeksiantajiensa käyttöön. Havaintonsa hän pääsi esittelemään itselleen keisarille, mikä lienee ollut yksi peruste nimittää Mannerheim myöhemmin keisarillisen henkikaartin ulaanirykmentin komentajaksi ja ylentää kenraalimajuriksi.
Eversti Mannerheim oli Venäjän yleisesikunnan silmissä oikea sotilas tekemään vakoiluretken Kiinaan – olihan hän ollut mukana jo Venäjän-Japanin sodassa 1904-1905 ja osallistunut myös hyödyllisiin tiedusteluretkiin. Usean kielen taitajana Mannerheim oli helppo naamioida tutkijaksi ja kansatieteelliseksi keräilijäksi ja häivyttää näkyvää yhteyttä Venäjän armeijaan.
Hyvänä hämäyksenä siinä toimi hänen ruotsinkielen taitonsa ja yhteydenpito ruotsalaisiin lähetyssaarnaajiin. Kiinalaiset tuntuvat hänen käsitystensä mukaan kuitenkin paikoin aavistaneen, että hän oli myös venäläisten asialla.
Vaikka Mannerheim toimikin sotilaallisena vakoilijana, hän samalla suoritti mittavan historiallisen aineiston keräämisen ja saipa materiaalin lähetettyä vielä Venäjälle. Kansallismuseon kokoelmissa on mm. paljon hänen ottamiaan valokuvia ja esineistöä, Suomalais-ugrilaisella seuralla on puolestaan mittava käsikirjoituskokoelma sekä matkapäiväkirjat. Ammattitutkijat kunnioittivat Mannerheimin kansatieteellisiä saavutuksia.
Eversti, vapaaherra C.G. Mannerheimin alustava raportti matkasta, joka suoritettiin Keisarin käskystä Kiinan Turkestanin ja Kiinan pohjoisten maakuntien halki Pekingin kaupunkiin 1906-7 ja 8 –teoksen suomenkielinen versio on varustettu matkalla otetuilla valokuvilla. Niiden laatu on hämmästyttävän hyvä, vaikka Mannerheim kehitti kuvat kenttäolosuhteissa. Retki kesti yli kaksi vuotta ja päätyi lopuksi Pekingiin, missä hän viimeisteli vakoiluraporttinsa.
Hänen tavoitteenaan oli saada selvää Kiinan liikenneverkostosta, niiden soveltuvuudesta ratsuväen osastojen ja kolmen aselajin itsenäisten joukkojen liikutteluun, sotilaallisesta sekä yhteiskunnallisesta kehitystilasta. Kaikki tämä jos Venäjän ja Kiinan välille syttyisi sota: miten maan voisi lävistää sotilaallisella iskulla.
Keisari kuunteli kiitollisena Mannerheimin selonteon, mutta ei aikaakaan, kun ensimmäinen maailmansota ja Venäjän sisäiset levottomuudet käänsivät katseet muualle.
Tarkkaa reittien kuvausta ja tärkeitä yksityiskohtia
Kulkureitit osoittautuivat hankaliksi, joskus eteenpäin pääsy pakotti viikkokausien odotteluun:
– kenttätykistö ei voi liikkua tässä kapeikossa ilman kunnollisia louhintatöitä
– vuoriteillä uskomaton tomu, meteli ja ohituspaikat oli kaivettava leventämään tietä
– kaivojen väliset matkat sanelevat etappien pituudet
– solissa hevoset upposivat lumeen, eivätkä saaneet ruohoa
Mannerheimin huomautuksissa on paljon rasituksista kertovia tilannekuvia. Yksi murheellisimmista on, kun kulkija joutuu kuormineen nousemaan jäähän hakattuja portaita ja ylittämään jäärailoja alkeellisten siltakyhäelmien armoilla. Kiinan keisarikunta pakotti orjien asemassa olevat nälkiintyneet miehet ylläpitämään kulkureittiä. Retkikunta toi kuoleman kielissä olleille hiukan muonaa, erityisen kiitollisia he olivat muutamasta halosta.
Saamme myös tietää, että noin kolmen kilometrin korkeudessa vesi kiehui 89,5 asteessa. Ei ihme että Mannerheimin jalanjälkiä viime vuosina kulkeneet seikkailijat ovat hekin olleet monin paikoin pulassa, koska nyky-Kiina on löytänyt kuljetusverkostolleen paremmat reitit.
Levottomuuksien ja hankalien kulkureittien eristämästä Kiinasta Mannerheimilla on annettavanaan luonnehdinta: ”Kiinan lohikäärme voi nukkua nyt rauhassa, tiikeri, joka on hotkinut niin monia kansoja on uupunut, eikä pitkään aikaan koske kehenkään.”
Puolet vakoiluraportin tekstistä on tarkkaa luettelointia rautateiden rakentamismahdollisuuksista ja sotilasyksiköiden ominaisuuksista aina koulutusmetodeihin saakka. Aseistuksesta hän tekee niin tarkoin selkoa, että lukija ihmettelee, ettei moisesta nuuskinnasta joutunut kiinniotetuksi. Jossakin maakunnassa hän voihkii, kuinka epäsotilaallista ja epäisänmaallista väki on. Vaikka Kiina elää vielä etsikkoaikaansa, Mannerheim kertoo valtakunnassa avatun muutaman vuoden kuluessa 30 000-40 000 koulua.
Huvittava yksityiskohta on kuvaus erään alueen sotilasjoukkojen aseistuksesta. Hän kertoo tykistön vanhasta kalustosta, joka on peräisin vuosikymmenten takaa. Onneksi hän ei tiedä tulevan kotimaansa Suomen käytössä olevista lahjoitustykeistä, joita käytettiin vielä talvisodassa. Ne tarvitsivat käyttäjikseen kaksi tähystäjää, toinen katsoi, mihin ammus lensi, toinen tähyili, minne rekyyli on tykin heittänyt.
Mannerheim ennustelee mammutti-Kiinan mahdollisuuksia
Matkallaan Mannerheim tapaa kaksi kertaa Tiibetin uskonnollisen johtajan dalai laman, joka tuolloin oli maanpaossa englantilaisten miehitettyä Tiibetiä. Ristiriidat aiheuttivat Kiinassa suuria levottomuuksia, kun mm. turkkilaisperäinen islam yritettiin poistaa. Oopiumin vastaisen taistelun vaikeuksista Kansun maakunnassa.
– Yli 50 % miehistä pössäyttelee, kolmannes vientituloista koostuu oopiumista ja tupakasta, hän kertoo:
”Pelissä ovat koko väestöstä valtaisan prosentin muodostavien paatuneitten polttajien intohimot ja virkamiesten ahneus, joilla tähän saakka oli oopiumin erilaisissa verotusmuodoissa ollut kiitollinen maaperä kaikenlaiselle kiristystoiminnalle.”
Silti kaiken kurjuuden ja kaaoksen keskellä tarkkailija jaksaa uskoa mahtavan maan tulevaisuuteen:
”Kaukana ei ole aika, jolloin edistyksen kannattajat pitävät maakunnissa hallussaan suurinta osaa vaikutusvaltaisista viroista, ja silloin kiinalaisen hallinnon omalaatuinen rakenne tulee nopeammin edistämään asiaa antaessaan hallintomiehelle mahdollisuuden laajasti ja pelotta ilmentää oma-aloitteisuutta sopeutumalla paikallisiin oloihin ja pitämällä ohjeenaan omia näkemyksiään.”
Ja seuraavassa todellinen ennustus:
”Kiinan rikkaudet ovat niin suuret, että jos maan finanssihallinto, joka nykyisin on hajanainen ja palvelee enemmänkin lukemattomien ahneiden hallintomiesten rikastumista kuin keisarikunnan tarpeiden tyydyttämistä, keskitettäisiin Pekingiin, niin huolimatta maassa vallitsevasta epäjärjestyksestä, sen väestömassojen köyhyydestä ja takapajuisuudesta, rahavarojen kertyminen keskushallinnon määräysvaltaan olisi epäilemättä riittävän suurta, jotta uudistukset saataisiin etenemään kiihtyvällä vauhdilla.”
C.G. Mannerheim: Matka Kiinaan. Tiedusteluraportti 1906-1908, käännös Harry Halén. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.