Suomenlahden rannalla tuskin on koskaan, mitenkään kuultu sellaista ääntä.
Jo yhden haavoittuneen hevosen hirnunta on hirveää kuultavaa. Kolkanpään inkeriläiskylässä Soikkolan pitäjässä kuitenkin yli 6000 Suomen ratsua, rakuunahevosta, tykistöhevosta ja kuormastohevosta valitti lokakuussa 1708 tuskaansa tehdessään kuolemaa.
Ylipäällikkö kenraali Georg Lybeckerin (?-1718) määräyksestä hänen armeijansa hevoset piti siinä paikassa ”massacreras och ihiälslös”, joukkosurmata ja hengiltä lyödä. Miekoilla ja pistimillä ei tuhansia hevosia hevin tapeta, joten ne vuojustettiin eli kintut katkottiin. Hevoselle se tietää loppua.
Miten tähän oli tultu?
Suuren yleisön huonosti tuntemasta hirmuepisodista on kertonut historioitsija ja nykyinen kansanedustaja Teemu Keskisarja kirjassaan Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia (Siltala).
Viipurista kesällä 1708 liikkeelle lähteneellä Lybeckerillä oli luettelon mukaan 11 279 lähinnä suomalaista miestä ja yli 6 000 hevosta. Ne oli lähinnä pakko-otettu suomalaiskylät talojen turvista tyhjentämällä. Armeijan piti hävittää Venäjän uusi pääkaupunki ”Pettersborg”, tuleva Pietari. Sen asukkaat pelkäsivät alkeellisissa oloissa paalujen takana.
Hyökkääjien huolto kuitenkin hyytyi. Tuonaikaisen armeijan kaiken toiminnan ydinsana oli rehu, jota ei ollut. Sade piiskasi. Muonavarastot vettyivät ja mätänivät soita ylitellessä. Inkerin pellot oli sotkettu. Hätäruokana syötiin juuria, raatoja, ruohoa ja sieniä.
Kenraali Lybecker tilasi laivasto-osastolta kuljetuksen pois. Miehet saatiin pelastettua: vain alle pari tuhatta kuoli koko reissulla.
Laivoihin pääsivät kuitenkin vain kolme Lybeckerin omaa hevosta ja muutamat upseerien hevoset. Muut eivät mahtuneet, mutta ei niitä voinut jättää sotasaaliiksikaan. Kenraali määräsi kaikki 6 000 hevosta tapettaviksi.
Keskisarja huomauttaa, että Suomen suurimman teurastamon kapasiteetti on nykyisin 500 nautaa päivässä.
– Mitä ääniä mahtoi lähteä monituhatpäisestä laumasta synkässä ja myrskyisässä syysyössä. Viime sodista tiedämme, että haavoittuneen hevosen hirnunta vääntää sielua sijoiltaan, Teemu Keskisarja miettii.
Näky ja äänet ovat olleet ilmestyskirjamaisia. Tuhansien hevosten lauma makaa tai nilkuttaa polvillaan, valittaa ja kärsii pimeässä myrsky-yössä yksin jäädessään, kun sotilaat purjehtivat pois.
Ruotsin Suomen-armeijaa ei katastrofin jälkeen käytännössä ollut.
Sotaylioikeus totesi vuosia myöhemmin, että toisin olisi ollut mahdollista ja helppoa tehdä. Armeijaa seurailleet inkeriläiset olivat ratsastaneet omilla hevosillaan takaisin Suomeen ”tuosta vain”. Samaa lupaa Lybecker ei kuitenkaan ollut antanut edes omille upseereilleen.
– Lybecker tiesi sodasta yhtä ja toista, jokin ajatuslukko tai hermoromahdus sulki pois tämän ilmeisen vaihtoehdon.
Vähäväkinen Suomi oli tyhjennetty hevosista perusteellisesti. Myöhemmän suomenhevosrodun koko perimä taisi mennä uusiksi.
Teemu Keskisarja miettii paluun kuvia ja tunnelmia.
– Sotaretkue rantautuu Koivistoon, Viipuriin, Helsinkiin ja hajaantuu sisämaahan talvimajoitukseen. Mitähän rahvas sanoi? ”Äijät tulitte melkein kaikki takasin, mutta hetkinen, hetkinen, porukkanne on jotenkin pienentynyt. V**** (ikivanha skandinaavinen lainasana) missä meidän Tähti, Roima, Liiro ja Piirto!!”, hän maalailee.
– Rakkaat perheenjäsenet, joilla piti kyntää ja kylvää…. ”Kiitti vaan lainasta ja tervetuloa toistekin Suomesta käsin hyökkäyssotimaan”, hän ironisoi.
Keskisarja pohtii, että Kolkanpään ennätyksellinen ja mielenkiintoinen joukkoteurastus on tuiki tuntematon nykypäivän eläinten oikeuksien puolustajille. Hän on haaveillut, että ”jossain toisessa maailmanajassa” olisi käynyt tekemässä tv-ohjelmaa paikan päältä Inkerinmaalta.
– Rantakalliolla varmaan tuskanhuudot aistittavissa.
