Riikka Suominen kirjoittaa joulukuun Imagen kolumnissaan kuinka Ruotsiin on mahdoton kotiutua. Hän kertoi kokeneensa vuosituhannen vaihteen Ruotsissa viettäminään vuosina ”katkeraa ulkopuolisuutta”. Suominen asui vuodet Tukholman keskustassa poikaystävän tennistutun omistamassa asunnossa. Kirjoitukseen kiteytyy koko se klisee miten suomalaiset Ruotsista puhuvat. Yleensä joku on käynyt tai asunut Tukholmassa, ja yleistää sen perusteella koko Ruotsin.
Tukholma on äärimmäisen kaunis kaupunki, mutta tänne on kenen tahansa vaikea kotiutua. Olet aina tietyllä tavalla ulkopuolinen, olitpa sitten muuttanut tänne Eskilstunasta, Eritreasta tai Espoosta, ihan sama, kaupunki on armoton. 26 vuoden jälkeen pidän itseäni tukholmalaisena. Olen mukana kunnallispolitiikassa ja tiedän kaupungin asioista enemmän kuin keskimääräinen asukas, mutta tulen silti aina olemaan se ”junantuoma”.
Erityisen vaikeaa tässä kaupungissa on asuminen. Ihmiset kategorioidaan hyvin nopeasti leijoniin ja lampaisiin pelkän asuinpaikan perusteella. Alkuvuosina se hämmästytti, mutta nyt huomaan sortuvani siihen itsekin. Uuden tuttavan kohdalla olen jo heti ensimmäisenä kysymässä henkilön osoitetta tai lähinnä kaupunginosaa. Jos tämä sanoo asuvansa Östermalmilla, niin mielessä käy että mahtaako olla peritty lukaali vai kenties pimeästi ostettu vuokrasopimus. Vanhaa rahaa vai nousukasmaista kerskailua. Jotain kertoo kai sekin etten ole koskaan tavannut ketään joka asuu Rinkebyssä. Omassa kuplassani heitä ei yksinkertaisesti ole. Jos asuinpaikkana on Södermalm niin oletan että hän on luovalla alalla töissä oleva vegaani, joka huljauttaa ruokansa alas koivunmahlalla. Valveutunut nollåtta valitsee osoitteensa lifestyleen sopivaksi. Södermalmin asukas nyrpistää nenäänsä Östermalmin ditolle ja julistaa ettei voisi ajatellakaan asuvansa missään niin snobissa paikassa. Östermalmilainen puolestaan muistaa mainita ettei Gärdet todellakaan kuulu heidän alueeseensa muuten kuin ehkä kirkonkirjoissa!
Itse asun hyvällä alueella, museoviraston suojelemassa talossa, jonka piirsi kuuluisa arkkitehti Cyrillys Johanson. Hänen kynästään on lähtöisin monia tukholmalaisia maamerkkejä. Historian havinan voi kuulla samalla kun kulttuuripöly laskeutuu harteilleni. Kunnes sitten minä onneton menen ja sanon asuneeni talossa kaksikymmentä vuotta, jolloin kuulija yleensä katsoo minua säälivästi. Vaikka kiiruhdan kertomaan, että olen asunut kahdessa eri asunnossa näiden vuosien aikana, ja että talossa on poikkeuksellisen hyvä henki, asuntoihin kuuluu paljon säilytystilaa ja englantilaistyylinen puutarha on kesällä suorastaan hurmaava, niin on liian myöhäistä. Minut on plaseerattu Tukholman asunnonomistajien alimpaan kastiin. Niihin säälittäviin luusereihin jotka eivät ymmärrä omaa parastaan ja tee ”bostadskarriär”. Jokainen järkevä tukholmalainen tietenkin ostaa ja remontoi, ja muuttaa jälleen parempaan ja kalliimpaan. He joita Suomessa nykyään niin muodikkaasti kutsutaan asuntoflippaajiksi. Mitä useampi muutto, sitä korkeampi status. Citius, Altius, Fastighet, sanoo tukholmalainen. Tämä koskee tietenkin siis vain omistusasumista. Vuokra-asuntoa vaihtavat ovat enemmänkin ”tonnin seteli” kuin ”the golden ticket”. Vuokrasopimus omalla nimellä ja hyvällä paikalla kustantaa pimeillä markkinoilla pahimmillaan miljoonan kruunun arvosta bitcoinseja. Köyhät kyykkyyn!
Olin muutama vuosi sitten lastenkutsuilla joiden isäntäpari oli selvästi vasemmalle kallellaan. Seinällä oli radikaalifeministisiä julisteita, mutta niin vaan kahvia tarjotessaan kehuivat suu vaahdossa ääni monetaarisesta kiimasta resonoiden kuinka asunnon arvo on noussut hurjasti viimeisen kahden vuoden aikana, ja miten he eivät tiedä mitä kaikkea he niillä kuvitteellisilla rahoilla tekisivät. Lainaa ei ainakaan kannattaisi lyhentää, sehän se vasta hullua olisi! ”Ehkä lähdetään ensi kesänä taas Nykiin”. Kukaan ei tietenkään halua olla tylsä ilonpilaaja ja puhkaista ilmapalloa kertomalla, että korot saattavat vielä nousta ja ettei asuntojen hinnat voi loputtomiin kiivetä ylöspäin. Varsinainen faux pas se vasta olisi jos muistuttaisi, että elämä on ja kaikenlaista voi sattua, kuten vaikka niin kovin tavallinen avioero. Itseasiassa Tukholmassa asuu monia onnettomia keskiluokkaisia pareja joilla ei ole varaa erota ilman että vähintään toinen joutuisi muuttamaan jonnekin lähiöiden pimeimpään nurkkaan eikä sellaista kohtaloa kukaan toivo lapsilleen. Niinpä he sitten yksissä tuumin kärvistelevät saman katon alla ”valkoisessa avioliitossaan”.
Entä sitten ne kastittomat? He joilla ei ole varaa valita kaupunginosaa oman elämäntyyliinsä sopivaksi? He jotka eivät ole olleet vuokra-asuntojonossa viimeiset kolmekymmentä vuotta, joilla ei ole tennistuttuja tai jotka eivät voi käyttää pappa betalar -korttia? Maahanmuuttajat, paperittomat, kurjat ja köyhät tai vain ne junantuomat. He jotka maksavat pienestä sairaanhoitajan palkasta 15 000 kruunun kuukausivuokraa jostain kurjasta murjusta, ja aina vuoden välein sama hakurumba alkaa uudestaan. ”Hei onks kellään, tietääkö kukaan?”. Käymään vain tänne tullaan, eikä olemaan. Heidän kohdallaan voi todella puhua katkerasta ulkopuolisuudesta.