Sotahistorian alalta väitellyt Vincent Houghton työskentelee Washingtonin kansainvälisessä vakoilumuseossa ja juontaa miljoonayleisön saanutta Spycast-podcastia.
Houghton käsittelee uutuuskirjassaan sotilashankkeita, operaatioita ja menetelmiä, joita harkittiin vakavasti, mutta joita ei koskaan lopullisesti toteutettu. Osaa pidettiin liian vaarallisina, riskialttiina tai kalliina, toisia vain yksinkertaisesti järjettöminä.
Palopommilepakoita
Hammaslääkäri Lytle Adamsilla oli varsinaisen työnsä lisäksi myös keksijän vikaa ja hänellä oli muutamia patentteja. Pearl Harborin iskun jälkeen joulukuussa 1941 Lytle oli juuri käynyt eräässä lepakkoluolassa ja hän sai siitä ajatuksen.
Japanilaisten talothan rakennettiin valtaosin puusta ja paperista. Lepakot puolestaan viihtyivät talojen räystäissä, ullakoissa ja koloissa. Jos lepakot voitaisiin varustaa jonkinlaisella palopommeilla ja ne pudotettaisiin japanilaisten kaupunkien ylle, ne suuntaisivat taloihin ja aiheuttaisivat valtavaa tuhoa.
Adams otti yhteyttä ystäväänsä USA:n presidentin puoliso Eleanor Rooseveltiin. Hyvien suhteiden avulla tohtorin idea eteni ja pääsi testausvaiheeseen vuonna 1943. Mojaven autiomassa tehdyssä kokeessa luolista pyydystettyihin 3[nbsp]500 lepakkoon kiinnitettiin jokaiseen 17,5 grammaa painava napalmrasia.
Tutkimusryhmä sijoitti eläimet kylmäkaappeihin, joissa ne vaipuivat kuljetuksen ajaksi talvihorrokseen. Lepakot oli tarkoitus herättää hyvissä ajoin, mutta vielä pudotuksen aikana ne olivat kuitenkin vielä horroksessa ja suurin osa putosi suoraan maahan.
Adamsin onneksi koetta eivät olleet katsomassa rahoituksesta päättäneet henkilöt, joten hän sai uuden mahdollisuuden. Nyt koe tehtiin lähempänä lepakkojen kotiluolia erään ilmavoimien tukikohdan lähellä. Horrosaika jäi lyhyemmäksi ja varsinainen koe onnistui hyvin. Lentokoneista pudotetut lepakot lensivät suoraan japanilaisittain rakennettuun testikylään ja se paloi maan tasalle.
Epäonnea sen sijaan oli lepakkojen lastausvaiheessa, kentällä osa niistä oli herännyt lämpimän sään takia ennen aikojaan ja ne ehtivät karata ennen koneeseen siirtoa. Nämä palopommein varustetut lepakot sytyttivät lennonjohtotornin, hangaarin ja useita muita rakennuksia tuleen.
Hanke oli maavoiminen alaisuudessa ja sen johto päätti onnettomuuden jälkeen luopua kokeista. Jälleen Adamsilla oli onnea, sillä merivoimat halusi ottaa lepakot haltuunsa. Osa seuraavista yrityksistä onnistui, mutta työtä riitti vielä tehokkaampien pommien valmistamisessa.
Laivaston johto päätti lopettaa projektin kuullessaan sen lopullisen aikataulun, joka oli aikaisintaan vuoden 1945 puolivälissä. Se olisi liian myöhäistä, tuolloinhan jo ydinpommit olisivat valmiita.
Adams itse uskoi loppuikänsä, että hänen ideansa avulla olisi saatu enemmän materiaalista tuhoa aikaan kuin ydinpommeilla. Lisäksi hänen menetelmänsä olisi ollut inhimillisempi, osa siviileistä olisi ennättänyt poistua rakennuksista tulipalojen syttyessä.
Hanke maksoi nykyrahassa 30 miljoonaa dollaria, mikä sinänsä on asesuunnittelun maailmassa mitätön summa. Esimerkiksi 1940-luvun lopulla käynnistettiin USA:ssa ydinkäyttöisen lentokoneen suunnitteluprojekti. Siihen käytettiin 14 vuotta ja 8,5 miljardia dollaria ilman tuloksia.
Ydinpommi Kuuhun
Lokakuussa 1957 Yhdysvalloissa syntyi aito paniikki Neuvostoliiton laukaistessa maailman ensimmäisen satelliitin, Sputnikin kiertoradalleen. Yhdysvaltojen oli pakko osoittaa maailmalle, ettei kilpajuoksua avaruuteen ollut hävitty ja he tarvitsivat konkreettisen vakuutuksen siitä, ettei Neuvostoliiton yliote jäisi pysyväksi.
Asia liittyi Armour Research Foundation-laitosta (ARF) johtaneeseen tohtori Leonard Reiffeliin. Häntä luonnehdittiin todelliseksi yleisneroksi.
Keväällä 1958 ilmavoimat pyysi ARF:ää tutkimaan jotain ennenkuulumatonta: Jos Kuussa räjäytettäisiin ydinpommi, kuinka hyvin se näkyisi Maahan, ja mitkä olisivat sen vaikutukset? Ilmavoimat halusi yllättää Neuvostoliiton ja koko maailman. Hankkeelle antoivat vauhtia sittemmin perättömiksi osoittautuneet huhut Neuvostoliiton vastaavasta tavoitteesta.
Reiffel perusti tutkijaryhmän, jolla riitti laskemista ja arvioimista pommin vaikutuksesta. Kieltämättä räjähdys olisi tarjonnut nähtävää. Sen aiheuttama leimahdus olisi kyllä näkynyt Maahan ja ehkä Auringon valo olisi saattanut paistaa pölypilveen tehden siitä erikoisen näköisen.
Projekti keskeytettiin jo tammikuussa 1959 ja lopullisista syytä ei tiedetä vieläkään. Reiffel itse spekuloi vuosikymmeniä myöhemmin, että yhtenä syynä oli jättää Kuun koskematon pinta rauhaan. Tähän on vaikea uskoa, asevoimat tuskin kantoivat huolta Kuun ympäristöstä.
Todennäköisemmät syyt liittyivät etenkin laukaisuvaiheen suuriin riskeihin. Pahimmillaan ydinkärki olisi voinut pudota omalle maaperälle tai jonkin toisen valtion alueelle. Houghton arvioi keskeytyksen syyksi myös sen, ettei Kuun pommituksella ollut mitään hyödyllistä tavoitetta. USA:n kansallisen turvallisuuden kannalta se oli yhdentekevä.
Vince Houghton: Ydinisku kuuhun ja muita järjettömiä sotilashankkeita. Atena Kustannus Oy.
JARKKO KEMPPI