EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tavoitteena on strateginen autonomia. Näin linjataan viime vuonna julkistetussa EU:n globaalia strategiaa käsittelevässä paperissa. Strategiapaperi nostatti kohun EU:n armeijasta ja ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini sai viikkoja vakuutella, ettei ”kukaan ole edes maininnut EU:n armeijaa”.
Mutta EU ottaa nyt askeleita eteenpäin yhteisen puolustuksen saralla. Yksi esimerkki on pysyvä rakenteellinen puolustusyhteistyö, jonka EU-huippukokous käynnisti virallisesti joulun alla.
– Päätös merkitsee potentiaalista läpimurtoa EU:n puolustusunionille, huomauttaa Verkkouutisten haastattelema Yalen yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Jolyon Howorth.
Nato-keskustelu umpikujassa
Puolustuspolitiikkaan ja transatlanttisiin suhteisiin erikoistuneen Jean Monnet -professorin mukaan unionin puolustuksen ytimessä on EU-Nato-suhde. Eurooppalaiset valtiot ottavat Yhdysvaltain johtoroolin niin itsestäänselvyytenä, ettei sille nähdä vaihtoehtoja.
Howorthin mukaan yhteistyökeskustelut kumpuavat aina olettamuksesta, että EU ja Nato jatkavat kumpikin loputtomiin omien erillisten toimintojen ja kapasiteettiensa kehittämistä.
– Tämä on paha virhe ja umpikuja koko EU:n yhteisen puolustuksen kehittämiselle, Howorth varoittaa.
Jos EU haluaa saavuttaa tavoittelemansa autonomian, sen on professorin mukaan vallattava useita Naton nykyisistä tehtävistä. Haasteena ei ole Natoa täydentävien roolien ja tehtävien löytäminen vaan nousu vertaiseksi Naton rinnalle.
– EU ei voi hyväksyä itselleen roolia Yhdysvaltain geopoliittisen strategian alihankkijana. Eurooppalaiset pelkäävät turhaan loukkaavansa Setä Samia, toteaa Howorth.
Euroopan puolustuksen kasvettava aikuiseksi
Sillä juuri vastuunottoa Yhdysvallat Euroopalta haluaa. Howorth on kysynyt useaan otteeseen virkamiehiltä Washingtonissa, haluaako Yhdysvallat todella, että Eurooppa ottaa johtajuuden lähialueidensa puolustuksesta.
– Vastaus on aina kyllä. Yhdysvallat tahtoo, että Eurooppa kasvaa aikuiseksi, ottaa vastuun Venäjästä ja Afrikasta ja poistuu Naton ja Yhdysvaltojen varjosta.
Myös Nato haluaa EU:sta vahvan ja tasavertaisen liittolaisen. Howorthin mielestä EU:n on nyt tartuttava tähän haasteeseen. Jos Eurooppa haluaa aidosti vakauttaa lähialueensa, sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kehittää täysimittaisesti omaa kapasiteettiaan ja lopettaa riippuvuus Yhdysvalloista.
Askel askeleelta Nato voisi siirtää lähialueiden puolustukseen liittyvän johtajuuden eurooppalaisille. Näin Yhdysvallat pystyisi keskittymään niihin maailman kolkkiin, jotka ovat sille strategisesti tärkeimmät.
Nykyinen rahamäärä riittää
Suurin puolustushaasteista on tietysti Venäjä. Professorin mielestä EU:n Venäjä-politiikassa on arvioitava nyt minkälaisia, kortteja unionilla on. Euroopan voimavarat ovat huomattavasti suuremmat kuin Venäjän. Mutta niitä on käytettävä strategisesti eli yhdessä. Niin kauan kuin jäsenmaat sooloilevat, Moskova jatkaa hajota ja hämmennä -tyyliään.
Tarvitaan sekoitus kovaa pelotepolitiikkaa ydinaseiden kera, diplomatiaa sekä pehmeitä kansalaisten matkustamisoikeuksia ja muuta arkea koskettavia keinoja.
EU:n puolustuksen strateginen autonomia vaatii tietysti rahaa. Mutta Howorthin mukaan ei sen enempää kuin mitä jäsenmaat käyttävät puolustukseensa tänä päivänä. 220 miljardin euron potti on enemmän kuin tarpeeksi, kun se hyödynnetään yhdessä ja viisaasti. Pelkästään Britannia, Ranska ja Saksa käyttävät nyt kolme kertaa enemmän puolustukseensa kuin Venäjä.
Suomi kehityksen voittaja
Professorin mukaan Suomi on kiistatta yksi EU:n puolustusunionikehityksen suurimmista voittajista. Hän kehottaakin Suomea ottamaan vielä aktiivisemman roolin EU:n autonomisen puolustuksen kehittämisessä.
– Vanhat syyt, minkä takia Suomen ja Ruotsin kaltaiset maat ovat olleet neutraaleja, eivät enää päde. Missä asioissa Suomi on enää neutraali, Howorth huomauttaa.
Professori painottaa, että EU-mailla on kaikki tarvittavat kyvyt ja osaaminen kehittyä täysin Natoa vastaavaksi puolustusunioniksi, joka tarjoaa jäsenilleen Naton viidenteen artiklaan verrattavissa olevat turvatakuut. Tilastojen valossa EU:lla on siihen jopa Yhdysvaltoja paremmat edellytykset.
Osaamista ja kykyjä siis on, mutta löytyykö poliittista johtajuutta ja tahtoa? Se on professorin mukaan kaikki, mitä EU nyt tarvitsee.
– Jos kunnianhimoa saavuttaa strateginen autonomia ei löydy, mikä sitten on yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tarkoitus? Howorth kysyy.
Komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin ja Saksan liittokansleri Angela Merkelin viimeviikkoiset lausunnot ovat olleet rohkaisevia. Merkel alleviivasi, että EU:n on nojattava sen omiin puolustusresursseihin, ei Yhdysvaltoihin.
– Ehkä Nato voi 80-vuotispäivänään vuonna 2029 julistaa tehtävänsä suoritetuksi, kun eurooppalaiset ovat puolustusasioissa täysin itsenäisiä. Sehän oli perustajajäsenten alkuperäinen tarkoitus, Howorth muistuttaa.
EU:n puolustuksen kolme suuntaa
Professori Jolyon Howorth hahmottelee Martens Centre -tutkimuslaitoksen julkistamassa For a True European Defence Union -tutkimuspaperissa EU:n puolustuspolitiikalle kolme vaihtoehtoa:
1. Asteittainen paluu vanhaan: Nykyisestä yhteistyöstä luovutaan ja palataan täysin riippuvaisiksi Natosta. Epätodennäköinen ja kaikille osapuolille huono ratkaisu.
2. Puolittainen puolustusunioni: EU paaluttaa pysyvän rakenteellisen puolustusyhteistyön lisäksi taistelujoukot ja yhteisen operaatioesikunnan. Tuloksia Afrikassa, mutta riippuvuus Natosta ja Yhdysvalloista säilyy. Samoin päällekkäisyydet.
3. Strateginen autonomia: EU-maat haluavat tosissaan vakauttaa mantereen naapuruston. Askel askeleelta EU:sta muotoutuu eurooppalaistunut Nato.
