Suomen fossiili-CO2 päästöt ovat 1,3 prosenttia EU:n päästöistä ja 1,3 promillea maailman päästöistä (Euroopan komissio/JRC/EDGAR 2018, 2017 tilastot). EU:n päästöt vähenevät, mutta globaalit päästöt jatkavat kasvuaan.
EU:n, saati Suomen sisäisillä toimilla ei ratkaista ilmasto-ongelmaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö pitäisi toimia ja hoitaa omaa leiviskäänsä. Tärkeintä on kuitenkin vivuttaa muut mukaan. Kioto oli hyvä alku mutta torso, Pariisi jo parempi. EU:n on pidettävä johtajuus asiassa, koska muut eivät sitä ota.
Ilmastopolitiikan instrumentit voidaan redusoida kolmeen pääryhmään:
- määräyksiin – lähinnä rajoituksiin
- teknologiaan
- markkinamekanismin säätöön
Markkinamekanismi jättää vapauden luovuudelle. Talouden toimijat saavat itse etsiä keinot. Kenenkään ei tarvitse ylhäältä päättää, mikä on hyvää ja mikä huonoa, mikä oikeaa ja mikä väärää. Sen verran toki, että kasvihuonepäästölle – ekonomistien kielellä negatiiviselle ulkoisvaikutukselle – asetetaan hinta. Homo economicuksen ahneus hoitaa loput.
Yksinkertaisimmillaan homma toimisi niin, että hiilen kaivaja ja öljyn pumppaaja maksaisi haittaveron nostaessaan fossiilin. Hintamekanismin kautta tämä valuisi eteenpäin tehden kaiken fossiilia sisältävän kalliimmaksi. Uusituvasta energiasta tulisi suhteellisesti edullisempaa ja erillistä tukea sille ei tarvittaisi. Mutta fossiililähdevero on utopia, koska ei ole maailman hallitusta, joka sen asettaisi.
EU:n päästökauppa on samansuuntainen viritys, mutta monimutkaisempi. Päästökauppa on oikeastaan vero. Vero, joka ei ole vero, koska EU:lla ei ole oikeutta verottaa – verotus on jäsenmaiden kompetenssissa. Siksi on luotu viritys, aika hieno sellainen.
Tuontihyödykkeissä ei ole päästökauppakustannusta. Hiilivuotosektoreille annetaan ilmaisia päästöoikeuksia, jotta tuotanto ei valuisi EU:n ulkopuolelle. Tasaako tämä pelikenttää riittävästi ja oikeudenmukaisesti, on oma kysymyksensä.
Pelikenttää voisi tasata myös toisin päin eli asettaa päästökauppakustannusta vastaavan hiilitullin tuontituotteille EU:n ulkorajalla. Tällöin insentiivi päästövähennyksiin valuisi myös EU:n ulkopuolelle. Tätä ei ole nähty mahdolliseksi WTO:n sääntöjen takia, erityisesti ns. PPM-säännön. Sääntöä avaa esimerkki, että EU saa rajoittaa tuontiauton päästöjä, mutta ei puuttua auton valmistaneen tehtaan päästöihin EU:n ulkopuolella. Taustalla on kuuluisa tonnikala-delfiini case. PPM-periaate ei ole ympäristövastuunsa kantavan EU-teollisuuden intressissä.
WTO:ta pitää uudistaa useista syistä. EU on tehnyt siitä jo ehdotuksia. Tässä yhteydessä tulee olla kaukonäköinen ja ajatella myös ilmastopolitiikkaa. WTO on foorumi, jolla säädetään globaalin ilmastovivutuksen mahdollisuuksista.
