Ihmissalakuljetuksella ja ihmiskaupalla on monta eroavaisuutta, mutta yhdeksi sellaiseksi kirjan tekijät kuvailevat kaupankohteena olevaan tuotteeseen liittyvää vastuuasetelmaa.
Jos salakuljetettavat ihmiset – maksettuaan luonnollisesti haluamansa palvelun etukäteen – hukkuvat, nääntyvät nälkään tai tukehtuvat rekan konttiin, kauppaketju ei välitä asiasta vähääkään. Jos taas kyse on orjakaupasta, ja tapahtuu jotakin vastaavanlaista, asiaa selvitetään vailla empatiaa ja perusteellisesti eri osapuolten välillä. Orjiksi kaupatuilla on näet rahallista arvoa vain elävinä.
Kirjan kirjoittajat Giampaolo Musumeci ja Andrea Di Nicola ovat pitkään paaduttaneet itseään seuraamalla ihmisten uhanalaista asemaa hyödyntävää järjestäytynyttä ja tuottoisaa rikollisuutta. Edellinen on aihepiiriin erikoistunut milanolainen valokuvaajajournalisti, elokuvantekijä ja radiojuontaja.
Musumeci on kriminologian tutkija ja apulaisprofessori Trenton yliopiston oikeustieteen laitoksella. Hän on toiminut YK:n, Euroopan komission, Euroopan parlamentin, Euroopan neuvoston, Espanjan parlamentin sekä Italian oikeus- ja tasa-arvoministeriöiden asiantuntijana.
Heidän kokemuskenttänsä ulottuu moniin maanosiin, mutta eurooppalaisina he heräsivät problematiikkaan, kun ihmissalakuljetuksista alettiin kantaa huolta – aluksi hyvin hitaasti. He toteavat, että ennen kuin Välimeren venepakolaisista tuli julkinen puheenaihe, emme edes tiedä, mitä kaikkea Afrikan ja Euroopan välisillä vesialueilla oli aiemmin ehtinyt tapahtua.
Löperö, kyvytön EU
Kuoleman matkatoimisto on kolkkoa luettavaa. Huomattava osa kirjan materiaalista on saatu luottamuksellisista tietolähteistä, mutta paljon on ollut saatavilla tutkimus- ja oikeusprosesseista. Olosuhteet rajoilla ja Euroopan sisällä ovat olleet salakuljetukselle liian otollisia.
Tekijät kertovat syvälle iskostuneesta korruptiokäytännöstä: poliisi ja tullivirkailijat eivät ole puhtoisia. Varsinkin köyhien maiden virkamiehille lahjusraha on mieluinen lisä arkiseen toimeentuloon.
Esimerkiksi pakolaisia Turkissa kuljettavaa linja-autoa seuraava ”tarkkailija” voi saada 700-800 pimeää dollaria matkasta. Kuukausiansioksi voi hyvinkin kertyä pari tuhatta dollaria. Sillä elelee leveästi maassa, jossa eläke voi olla 500 dollaria. Ja edellä oleva tehtävä on kauppaketjun yksi vähäpätöisimpiä.
Väärennetyt passit kelpaavat hyvin raja-asemilla tai transithalleissa, jos salakuljetettavia on naamioitu perheiksi tai turistiryhmiksi. Erityisen paljon Eurooppa vuotaa, kun kyseessä on viattoman vaikutelman antava kiertomatka vaikkapa Italiassa.
Joillekin kansallisuuksille suuret venevuokraamot eivät mielellään anna enää palveluksiaan. Jos turkkilaisen vuokraajan korvaakin venäläinen, romanialainen tai ukrainalainen, kyse on kuukausista, kun kansallisuus on vaihtunut ja lahjaraja kasvanut.
Maksutapana ”hawala”
Rahavirtojen sujuva liike on kaupankäynnin ehto. Vaikka kyse onkin rikollisten välisestä toiminnasta, se perustuu tiukkaan ja testattuun luottamukseen. Hawala-järjestelmä on menetelmänä hyvin vanha ja havaittu toimivaksi. Hawala on syy siihen, miksi ihmissalakuljettajien rahat tuntuvat aina katoavan kuin tuhka tuuleen.
Järjestelmä on syntynyt aikoinaan Lähi-Idän arabivaltioissa ja Aasiassa. Siinä ei tunneta kuitteja, IBAN-koodeja, shekkivihkoja eikä keskustella pankkivirkailijoiden kanssa. Toimintatapa on laillista, ja se perustuu luottamukselle, ja sitä hoitavat hawaladarit, välittäjien ketjut.
Esimerkiksi Roomassa asuva afgaani haluaa lähettää rahaa Kandahariin. Hän menee välittäjän luo ja antaa tälle käteisen summan ja sen lisäksi välityspalkkion. Lähettäjän nimeämä henkilö käy Afganistanissa nostamassa rahat paikalliselta välittäjältä. Välittäjät sopivat keskenään velkojen ja saamisten tasaamisesta, vaikkapa korujen muodossa.
Kandaharin ”solmu” joka luovuttaa Afganistanissa rahat roomalaisen kollegan laskuun, voi milloin tahansa pyytää Rooman välittäjää luovuttamaan vastaavan summan käteistä toiselle asiakkaalle. Tämä kaikki näkymättömästi, ilman byrokratiaa.
Hyväuskoisuutta ei palkita
Nicola ja Musumeci eivät tunnu olevan niin sanottuja hyödyllisiä idiootteja. He eivät suinkaan lähde siitä, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä – siksi raakaa kaupankäyntiä he ovat tutkineet. Se että ihmiset hankkivat itselleen ihmissalakuljettajien palveluksia, ei tee heistä automaattisesti hyväksi käytettyjä rikollisten uhreja.
Raha on niin suuri houkutin, että tekijäparilla on todisteita jopa lähetyssaarnaajien sotkeutumisesta salakuljetusketjuihin – asianajajista puhumattakaan. Liikennevirrat ovat mykistäviä. Esimerkiksi vuonna 2011 Italian Lampedusaan, Linosaan ja Lampioneen saapui 452 alusta, jotka edustivat 59 prosenttia Italiaan saapuneiden alusten kokonaismäärästä (!). Suurin osa niistä saapui Tunisiasta, joka ”oksensi” siirtolaisia, jotka halusivat pois maasta.
Tunisiassa bisnes on romahtanut viime aikoina 80 prosenttia. Syynä ovat tuoreet, ankarat lait salakuljetuksen tukahduttamiseksi. Tekijät kuitenkin toteavat:
”Nykyisin Tunisian rannikolta lähtevät matkaan ennen kaikkea rikolliset tai henkilöt, joilla on ongelmia poliisin kanssa. Mutta ihmissalakuljetus on kaikkea muuta kuin kadonnut liiketoimi, ennen kaikkea läheisessä Libyassa.”
Siksipä ei ole ihme, että moni uutisia seuraava ihmettelee, miksi parhaassa iässä olevat miehet ovat runsaslukuisesti edustettuina tulijoissa. Ovatko he tekojensa seurauksia pakenevia sotilaskarkureita? Haluammeko tietää, minkälaisen taustan omaavia kotoutamme? Kirjoittajat antavat ymmärtää, että osittain kyse on myös terrorismin salakuljetuksesta.
Andrea Di Nicola & Giampaolo Musumeci: Kuoleman matkatoimisto. Ammattina ihmissalakuljetus. Art House 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.