Kun nykyisen hallituksen ohjelmasta päätettiin, julkisen talouden sopeutus sovittiin tehtäväksi supistamalla menoja ja kiristämällä verotusta suhteessa 50-50. Kuten hallitusohjelmat yleensäkin, tämä päätettiin niiden tosiasioiden ja ennusteiden valossa, jotka olivat käytettävissä kevätkesällä 2011, kohta kolme vuotta sitten.
Fifty-fifty -jaolla oli poliittinen peruste, vaikka tuskin kukaan vakavissaan tarjosi sopeutuskeinoksi yksinomaan veronkorotuksia tai menoleikkauksia. Ei ole salaisuus, että hallituksen porvarilliset osapuolet olisivat halunneet edetä ensisijaisesti säästöjen kautta, kun taas vasemmisto pani etusijalle veronkiristykset. Syntyi kompromissi, niin kuin monipuoluejärjestelmässä lähes aina tapahtuu.
En ole aivan varma, olisiko edellä kuvattu sopeutuskuorman tasajako otettu hallitusohjelmaan, jos talouskriisin kesto ja syvyys olisi osattu ennustaa tarkemmin. Mutta siitä olen varma, että edelleen vaikeutuneessa taloustilanteessa sen kaavamainen jatkaminen vähentää työpaikkoja, kulutusta ja muutakin taloudellista toimeliaisuutta. Olisi virhe kahliutua hallitusohjelmaan, joka perustuu vääriksi osoittautuneisiin ennusteisiin.
Sitä paitsi päätettyjen sopeutustoimien painopiste on verotuksen puolella. Se osa valtion menosupistuksista, joka kohdistui kuntien valtionosuuksiin, on nimittäin suurelta osin paikattu kunnallisveroa korottamalla. Kasvava verotaakka ohjaa kulutuksen vähentämiseen. Se syö työpaikkoja ja myös sitä kautta verotuottoja. Kiristämällä kuristetaan. Verotukseen voi todellakin kuolla. Liian raskaana ja väärin kohdennettuna se tukahduttaa tavoitellun talouskasvun ja siten näivettää hyvinvointiyhteiskuntaa.
Suomen veroaste kuuluu maailman korkeimpiin, kuten kuuluu myös julkisen sektorin osuus kansantuotteesta. Näillä kahdella on tietenkin keskinäisriippuvuus: Ylisuuret julkiset menot rahoitetaan ylikireällä verotuksella, mikä sekään ei riitä. Sekä valtio että kunnat velkaantuvat kovaa vauhtia tavalla, joka pitkään jatkuessaan olisi kestämätön.
Syöksykierre pitää oikaista, muttei niin jyrkällä liikkeellä, että siivet irtoavat. Valtiovarainministeriön asiantuntijaryhmä ja OECD katsovat, että kertarytinä on huonompi vaihtoehto kuin pitkään jatkuva kitinä. Tehdään niin tai näin, sopeutusta riittää seuraavaksikin vaalikaudeksi ja ylikin. Siksi olisi suotavaa sopia sen päälinjoista yli hallitus-oppositio-rajojen. Hallitus toki pystyy omalla enemmistöllään hyväksyttämään tarvittavat toimet eduskunnassa, mutta Suomen taloudenpidon uskottavuus pitemmällä aikavälillä vaatisi myös mahdollisten tulevien vallanpitäjien sitoutumista velkaantumiskehityksen taittamiseen.
Hallitus ei vie, eikä voi viedä, seuraajiltaan niiden päätösvaltaa sen kummemmin kuin aiemmatkaan hallitukset ovat vieneet nykyiseltä. Siitä kohiseminen on ajallemme ominaista kärjistämistä. Kehyspäätökset ulottuvat joskus yli vaalikauden, mutta sisältöratkaisut pysyvät kulloinkin virassa olevan hallituksen käsissä. Myös viime syksynä hahmotellun rakennepaketin linjaukset ulottuvat pitkälle tulevaisuuteen. Itse asiassa aika harvassa – onneksi – ovat ne ratkaisut, joilla ei ole mitään ylivuotisia vaikutuksia. Jos toisin olisi, eläisimme perin tempoilevassa yhteiskunnassa, jota kansainväliset luottoluokittajatkaan tuskin pitäisivät vakaana ja ennustettavana.
Populismi rehottaa, eikä siitä pidä moittia vain yhtä puoluetta. Ilma on sakeana yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Ketään erikseen osoittelematta ihmettelen, miksi ylenmääräisen taktikoinnin annetaan sotkea politiikan muutoinkin suttuista julkikuvaa. Hetki sitten oli väärin, kun hallitus ei kutsunut oppositiota mukaan suurten linjausten valmisteluun. Sitten kun kutsu kuuluu, se vasta väärin onkin. Myös hallitusryhmissä vaalien lähestyminen houkuttelee irtiottoihin. Aina on niitä, jotka uskovat kaksilla korteilla pelaamisen kannattavan.
Silti pieni toivonkipinä elää. Entä jos maltti ja realismi sittenkin voittaisivat? Ettemme lukitsisi tähtäintä kolmen vuoden takaiseen kohtaan, josta maali on jo siirtynyt. Että myös tulevat vastuunkantajat valmistautuisivat siihen mikä heitä odottaa. Että eri puolueiden poliitikot eivät panikoituisi kulloinkin vauhtiin polkaistusta mediaraivosta, vaan heillä olisi köliä nousta vastatuuleen toteuttamaan välttämättömät taloudelliset ja rakenteelliset uudistukset.
Kovilla puheilla ei rakenneta hyvää tulevaisuutta suomalaisille. Siihen tarvitaan työtä, osaamista, luovuutta ja kohtuuden tajua. Sekä kanttia muodostaa riittävä yhteistahto ja toteuttaa se.
Kirjoittaja on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.