Kiinteistökohteena Viipurin haltuunotto oli kesäkuun 24. päivänä vuonna 1944 Neuvostoliitolle helppo nakki. Kaupungista ei käyty taistelua, se menetettiin vajaassa vuorokaudessa tyhjänä, vailla asukkaita.
Menetys oli Suomen armeijalle niin nolo epäonnistuminen, että tapauksen johdosta järjestettiin eräänlainen näytösoikeudenkäynti. Sekin päätyi nolosti, kun selvisi, etteivät syylliset olleetkaan syyllisiä. Syntipukit taisivat oleskella Mikkelin Päämajassa. Kaupunkia puolustamaan pannuilla joukoilla oli ammuksia noin 15 minuutin mittaiseen yhteenottoon.
Viipurin rakennuskanta kärsi hyvin vähäisiä vahinkoja, koska siitä ei käyty usein varsin tuhoisaa kaupunkisotaa. Tuho tuli kuitenkin seuranneiden vuosikymmenten aikana välinpitämättömyyden ja köyhyyden seurauksena.
Tuon Suomeen rauhan aikana kuuluneen kaupungin asukasluku oli 80[nbsp]000, jonka Viipuri alueen tilastojen mukaan saavutti vasta vuonna 2011. Tyhjää kaupunkia Neuvostoliitto pakkoasutti niin talvisodan kuin jatkosodan jälkeenkin. Kahteen kertaan kaupunkiin tuotiin väestöä muualta: ensin maaseutuväestöä Puolan ja Valko-Venäjän suunnilta, jatkosodan jälkeen muun muassa Ukrainasta.
Voi helposti päätellä, minkälaisin henkisin ja aineellisin eväin uudet asukkaat kykenivät, saati halusivat huolehtia uudesta kotikaupungistaan. Sen kävi kuten vuokrakasarmien ja kolhoosien yleisestikin: kun mikään ei ollut omaa, mistään ei kannettu vastuuta. Passiivinen sosialistinen talousjärjestelmä alkoi syödä rakennettua ja yhteisomistukseen siirtynyttä saalista.
Paikoin kaunista mutta surullista ympäristörappiota
Helsingin Sanomien Venäjää tunteva toimittaja Pekka Hakala ja valokuvaaja Juha Metso kertovat Viipurin tarinaa sota-ajoista tähän päivään. Se on kahtiajakoinen, värikuvissa hyvin mustavalkoinen todistus siitä, mitä ns. huonolla haltuunotolla saadaan aikaan. Kommunistisen komentojärjestelmän kaatuminen sinetöi siirtymisen rosvokapitalismiin.
Neuvostoliiton siirtyminen ”markkinatalouteen” näkyi Viipurissa ahnehtijoiden vallankäyttönä. Kirja kertoo vanhoista, huonokuntoisista arvorakennuksista, joilla ei ollut omistajilleen mitään käyttöä. Korjaaminen olisi maksanut liian paljon, eikä vanhoista rakennuksista olisi ollut käyttöarvoa esimerkiksi hotellitoimintaan.
Kun arvorakennuksista omistaja ei muuten tahtonut päästä eroon, syttyi yllättäviä tulipaloja, vähän samaan malliin kuin Oulun puu-Tuirassa tai rantakortteleissa. Ilmeiset tuhopoltot jäivät selvittämättä, ja niin paikalle oli mahdollista rakentaa uutta. Viipurissa siihen ei kuitenkaan ollut edellytyksiä. Suomalaista rahaa toki kerjättiin, mutta Viipurin kirjastolle ja Monrepos-puistoon lahjoitetuilla avustuksilla kaupunkia ei pelastettu.
Viipurin suhteen uudet kiinteistöjen omistajat elivät hetken haaveessa. Kaupungin rakennuskantaa tunteva paikallinen toimittaja-arkkitehti Andrei Kolomoiski kertoo kirjassa:
”Liikemiehet saivat Neuvostoliiton romahduksen aikana käsiinsä suuret rahat, jotka piti sijoittaa. Hinnat olivat alhaiset, ja rikollista rahaa ryhdyttiin panemaan kiinteistöihin. Haaveiltiin, että Viipurista tulee erityistalousalue, saadaan verohelpotuksia ja vanhasta keskustasta tulee suojelukohde ja turistivetonaula. Sitten uudet miehet tulevat todellisten rahojen kanssa ostoksille, ja kiinteistöt voidaan myydä hyvällä voitolla.”
Köyhyyttä, vandalismia, toivo paremmasta kuoli
Kun Viipurista ei tullut kansainvälistä turistiparatiisia, rähjäinen kaupunki menetti diktatuurista ”vapautumisen” myötä järjestyksen ja käytöstavat. Ensimmäinen käynti kaupungissa oli järkytys: kurittomat moukkamaiset nuoret miehet kerjäsivät aggressiivisesti, osa suomalaisista tuli sinne huoriin, käymään sukkahousu- ja farkkukauppaa, ryyppäämään. Rajan aukeaminen oikeastaan vain nosti inhon tunteita puolin ja toisin.
Osa Juha Metson valokuvista kertoo – paitsi kauneudesta – kaupunkia ja sen asukkaita kohdanneesta henkisestä ja aineellisesta tuhosta. Pekka Hakala puolestaan siteeraa erään Venäjän tunnetuimman bloggaajan, Ilja Varlamovin kirjoitusta vuodelta 2017, otsikkona ”Anteeksi suomalaiset, me panimme kaiken vituiksi”:
”Vaikutelmani Viipurista on yksinkertainen. Villi-ihminen on saanut käsiinsä Teslan. Minulla ei ole mitään alkuasukkaita eikä Elon Muskin autoa vastaan, mutta jokaiselle on selvää, että jos nämä kaksi kohtaavat, kaikki menee päin seiniä. Barbaarin ja Teslan välillä on kuilu, barbaarilla ei ole teknologiaa Teslan käyttöön, eikä hän tiedä, mikä kapine se on. Luultavasti hän tekisi siitä jonkinlaisen majan, ehkä hajottaisi sen ja tekisi siitä jotain alkeellisia työkaluja, ehkä astioita.”
Karjalasta ja sen pääkaupungista oli tullut sotien jälkeen silloisen Leningradin turvavyöhyke, rajamaa ja takapiha. Karjalaishenkiset suomalaiset ovat naivisti uskotelleet, että Neuvostoliitto tai Venäjä olisivat olleet aidosti kiinnostuneet alueen tuntuvasta hyödyntämisestä. Siitä ovat haaveilleet Karjala-yhdistykset, erityisesti Pro Karelia –yhdistys, sen Karjalan Kuvalehti keulakuvana päätoimittaja Veikko Saksi. Viimeisimmät tiedot kertovat, että lehti on hiipumassa. Karjala on etääntynyt jo sukupolvien takaiseen menneisyyteen.
Tämä kirja, jos olisi ilmestynyt joko Kekkosen tai Koiviston aikoina, siitä olisi noussut ulkopoliittinen selkkaus.
Pekka Hakala & Juha Metso: Viipuri, venäläisten kaupunki. Docendo 2019.