Yli 65 vuotta sitten idästä puhalsi leuto tuuli. Pääsihteeri Nikita Hruštšov oli noussut Neuvostoliiton johtajaksi. Suomessa haluttiin ottaa askel länteen.
Presidentti Juho Kusti Paasikivi varoi ärsyttämästä Moskovaa. Nyt hän antoi luvan, ja Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon 1955. Vain muutama kuukausi ennen JKP:n toimikauden päättymistä.
Presidentti Urho Kekkosen merkittävimmät askeleet olivat Suomen liittyminen Euroopan vapaakauppaliittoon Eftaan ja EEC-vapaakauppasopimus.
Neuvostoliitto hajosi säpäleiksi joulukuussa 1991. Ovi länteen avautui lisää.
Presidentti Mauno Koiviston viimeinen kausi oli puolivälissä. Koko tuon ajan vuodesta 1988 oli keskusteltu Suomen liittymisestä Euroopan yhteisöihin.
Koivisto epäröi, mutta tarttui lopulta tilaisuuteen. Helmikuun 4. 1992 hän ilmoitti kannattavansa Suomen jäsenhakemusta, joka jätettiin 18.3. Suomesta tuli EY:n jäsen 1995.
Paasikiven, Koiviston ja Sauli Niinistön toiminnassa on yhteisiä piirteitä. Puhevälit Moskovaan on pidetty kunnossa niin kauan kuin se on ollut mahdollista. Kun tilaisuus on tullut, Suomea on kytketty länteen.
Nyt Niinistö on samassa tilanteessa kuin Koivisto 1990-luvun alussa. Hänen toimikauttaan on jäljellä kaksi vuotta, Venäjän sotatoimet horjuttavat Eurooppaa, ja Suomella on tarve turvata asemansa.
Niinistön kanta Natoon on vaihdellut poliittisen säätilan mukaan. Vielä 2000-luvun alussa hän puhui myötäsukaisesti liittoutumisen puolesta.
Myöhemmin Niinistö tuskaili, kun häneltä tivattiin kommenttia Nato-kyselyihin, joissa enemmistö vastusti liittoutumista. Hän muistutti, että ensin hänen pitäisi muuttaa kielteinen kantansa ennen kuin voisi ryhtyä käännyttämään muita liittoutumisen puolelle.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan pani vedet liikkeelle.
Ylen A-studiossa Niinistöä haastateltiin maanantaina Suomen liittoutumisesta ja sen seurauksista. Presidentin mukaan kokonaisarviointi ”tietysti minullakin on avoin”. Tärkein on kannanotto Nato-jäsenyyteen.
Niinistön asema on erilainen kuin Paasikiven ja Koiviston, jotka määräsivät Suomen suhteista ulkovaltoihin. Presidentti kuitenkin johtaa ulkopolitiikkaa. Ilman presidentin myötävaikutusta Suomi ei tee Nato-päätöstä.
Niinistö on puhunut ahkerasti vastuusta. Se tarkoittanee kolmea instituutiota: presidenttiä, eduskuntaa ja hallitusta. Yksikään niistä ei voi livistää rivistä.
Suomi marssii Natoon vain parlamentaarisen prosessin päätteeksi. Niinistö korosti viime viikolla eduskunnan asemaa: ”uusi perustuslaki nosti eduskunnan korkeimman vallan haltijaksi ulkopolitiikassa.”
Venäjän hyökkäys on muuttanut ratkaisevasti keskustelua ulkopolitiikasta. Kinastelu Natosta on vaihtunut vakavaksi pohdiskeluksi Suomen turvallisuudesta.
Nato-jäsenyyden kannalta nykyinen poliittinen asetelma on käytännössä paras vaihtoehto. Erittäin suositun presidentin lisäksi esitystä valmistelee suositun pääministerin Sanna Marinin (sd) keskustavasemmistolainen hallitus, jossa ovat mukana perinteisesti nihkeimmin liittoutumiseen suhtautuneet puolueet.
Oppositiosta kokoomus on vuosia kannattanut Nato-jäsenyyttä. Perussuomalaisten johtohahmot, puheenjohtaja Riikka Purra ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho, tukevat mahdollista esitystä.
Viime päivinä on ollut merkkejä siitä, että Niinistö ja jäsenyydestä intoillut kokoomus ovat pääsemässä samaan tahtiin. Kokoomusjohtajat ovat korostaneet, että presidentin, hallituksen ja eduskuntapuolueiden on pantava yhdessä askelmerkit ennen suoritusta.
Nato-jäsenyys olisi Niinistön presidenttiuran pisin ja Suomen lännettämisen viimeinen loikka. Liittoutumisesta tai Naton hylkäämisestä kirjoitetaan historiaan pitkä luku.
Yksi selvä ero Paasikiven ja Niinistön ajassa on. Kun poliittinen tilanne kiristyi, Paasikivi matkusti Moskovaan, Niinistö Washingtoniin.
Kirjoittaja Heikki Vento on politiikan toimittaja.
