Aivan periaatteellisista syistä mietin muutaman kerran, menenkö katsomaan kohudokkari Presidentintekijät vai en. Päätin mennä. Kovin paljon uutta siihen verrattuna, minkä televisio oli jo ennakkokohun yhteydessä näyttänyt, ei leffasta löytynyt. Kannattaa se silti vilkaista.
En jaksa muistaa, että joku muu suomalainen dokumentti olisi ennen ensi-iltaansa herättänyt yhtä paljon kohua. Tavallaan aivan turhaan. Paitsi yhdestä syystä.
Kun itse aloitin politiikassa, muistan erään tilaisuuden, jossa kokoomuksen ex-puheenjohtaja Harri Holkeri muistutti, että myös yhteiskunnallisessa toiminnassa on hyvä muistaa käsite nimeltä suomalaisen miehen sana. Aivan selvää on, että dokumentin tekijöiltä tämä lupaus on päässyt unohtumaan. Kampanjaorganisaatio oli niin kokenutta joukkoa, että missään tapauksessa he eivät naiiviuttaan voineet antaa lupaa kuvata ja äänittää niitä keskusteluja, joita tukiryhmät käyvät usein kovin ahdistavissa ja stressaavissa tilanteissa.
Keskustelu siitä, mitä oli lupa laittaa ulos mitä ei, kuvaa ajan rientoa hyvin. Avoimuuden tärkeydestä saarnataan kaikkialla yhteiskunnassa, mutta kovin usein käy niin, että rehellistä ihmistä vedetään nenästä. Ainakaan politiikan piirissä toimivien ei kannata luottaa juuri kehenkään.
Henkilöä, jolla ei ole kokemusta vaalikampanjan taustatyöstä, saattaa hämmästyttää Presidentintekijöiden tiimin roisi kielenkäyttö. Yhteyttä amerikkalaisista elokuvista tuttuun rajuun tapaan puhua ehdokkaasta ei voi olla havaitsematta. Toisaalta juuri takahuoneissa täytyy päästellä estoitta. Suunnitteluryhmä, joka vaikenee, on huono suunnitteluryhmä. Katsojan vain pitää oivaltaa, että elokuvaan laitetaan tietenkin se kaikkien kovin kama.
Leffan verbaliikkaa pohtiessa mieleen tulee ensimmäinen oma eduskuntavaalikampanja vuodelta 1983. Olin sairastunut pahaan flunssaan ja nukuin puhetilaisuuksien väliajat vaaliautona toimivan vanhan Ford Escortin takapenkillä. Saavuimme viimeisestä tilaisuudesta Savitaipaleelta Kotkaan yömyöhällä. Nousin autosta ja hieman toiveikkaana kyselin vaalipäällikköinä toimineilta Jyriltä ja Ollilta (nimet tekaistuja) kuinka meni? J mietti hetken: ”No siastakin saisi hieromalla helpommin kansanedustajan kuin susta.” Mutta hyvin nekin vaalit menivät.
Vaikka jotkut puolueaktiivit saattavat jopa pahoittaa mielensä siitä, kuinka raadollisesti presidenttiehdokasta dokumentissa käsitellään, ei kampanjaporukan kannata ottaa siipeensä. Taru Tujunen vahvistaa elokuvassa asemaansa Suomen ammattitaitoisimpana puoluesihteerinä, Jussi Kekkosen ja Kirsi Pihan konsulttitoimistojen asiakasjonot vain pitenevät, Pete Pokkinen rupeaa dokkarin loppupuolella olemaan oma itsensä ja Mikko Kortelainen osoittaa jälleen kerran olevansa ainoa suomalainen poliittinen neuvonantaja, jonka kauluksen sisään voi oksentaa varttitunnin väliajoin, mutta Kempan poika se vain painaa uuteen pyryyn hymy kasvoillaan.
Lukija saattaa mielessään kysyä, mitä haluan tällä kolumnilla sanoa. No, oikeastaan vain yhden asian. Presidentintekijät–dokumentti yrittää luoda mielikuvaa, että poliittiset voitot ratkaistaan hämärissä kammareissa ja siellä suunniteltavilla juonilla. Onneksi asia ei niin ole. Sauli Niinistön ylivoimaisen voiton teki Sauli Niinistö, ei kampanjaorganisaatio, ei mainostoimisto, ei tutkimustoimisto. Demokratian toimivuuden kannalta voi sanoa, että onneksi.
Kari Häkämies on Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja.