Verokeskustelu on toisinaan ekonomistin näkökulmasta hämmentävää. Julkista keskustelua kuunnellessa voisi helposti saada käsityksen, että verotuksen ensisijainen tavoite on maksimoida verotuotto. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava ajatus.
Verotuksen tarkoituksena on ensisijaisesti rahoittaa julkisia palveluita. Lisäksi veroilla voi olla ohjaavia vaikutuksia, esimerkiksi taloudellisen toimeliaisuuden suuntaaminen innovaatioihin tai ympäristön kannalta kestävämpiin valintoihin.
Lähtökohtaisesti veroasteen tulisi olla niin matala kuin mahdollista, jotta julkiset menot voidaan kestävästi rahoittaa. Vanhan sanonnan mukaan ”The art of taxation consists in so plucking the goose as to obtain the largest amount of feathers with the least possible amount of hissing.”
Voidaan siis sanoa, että verotuksen tehtävä ei ole verojen mahdollisimman suuri kertymä, vaan hyvinvoinnin maksimointi. On melko epätodennäköistä, että kansalaisten yhteenlaskettu hyvinvointi maksimoituisi samanlaisella verorakenteella kuin verotuotto.
Perinteisesti on ajateltu, että ihmisen itse ansaitsemat tulot esimerkiksi palkkatyöstä ovat hänen omiaan, ja hänellä on oikeus käyttää ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Tämän ajattelun ytimessä on yksilönvapaus ja omistusoikeus omaan työhönsä.
Poliittisen kentän vasemmalla laidalla tätä näkemystä kuitenkin haastetaan aika ajoin. Argumenttina on, ettei kukaan ole täysin ”oman onnensa seppä”, vaan yksilön menestys rakentuu osin yhteiskunnan tarjoamien mahdollisuuksien, kuten koulutuksen, varaan. Lisäksi sattumalla ja onnella on merkittävä rooli elämänkulussa. Tällöin voidaan perustellusti katsoa, että yhteiskunnalla on oikeus verottaa yksilön tuloja – enemmän tai vähemmän sen mukaan, kuinka painavaksi tämä näkökulma arvioidaan.
Näitä näkemyksiä voi olla vaikea sovittaa yhteen, mutta reaalipolitiikan tasolla kompromissit ovat onneksi mahdollisia. Veropolitiikka onkin usein tasapainoilua yksilönvapauden ja yhteisvastuun välillä.
Minkälaista on tulevaisuuden veropolitiikka?
Yhteiskunnat ovat kehittyneet entistä enemmän kohti niin sanottua supertähtitaloutta. Nykyiset ultrarikkaat ovat rikkaampia kuin koskaan aiemmin, ja heidän vaikutusvaltansa politiikassa on merkittävä – kuten se on toki aina ollut. Digitaalisella aikakaudella nämä vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin saattaneet kasvaa tai ainakin muuttua muotoaan. Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on jopa kuvannut Yhdysvaltoja oligarkiana. Johtopäätös on kenties jyrkkä, mutta siinä on viisauden siemen, kun tarkastelee esimerkiksi Donald Trumpin valtaannousua ja hänen hallintonsa toimintaa.
Tämä herättää kysymyksen: kuinka ultrarikkaiden verotus tulisi järjestää? Onko varallisuusvero osa ratkaisua? Jotkut ovat ehdottaneet jopa ”varallisuuskattoa”, mikä kuulostaa keskitien ekonomistin korvaan varsin radikaalilta.
On kuitenkin tärkeää, ettei Suomessa lähdetä ratkomaan ulkomaiden ongelmia, jotka eivät ole relevantteja kotimaassa. Voidaan perustellusti väittää, että Suomessa ultrarikkaita on hyvin vähän – ehkä jopa yhden käden sormilla laskettavissa. Siksi Yhdysvaltojen verokeskustelua ei pidä tuoda sellaisenaan Suomeen.
Silti on selvää, että digitaalisessa ajassa tapahtuu jotain uutta ja merkittävää. Yhdysvaltojen yhteiskunnallinen kehitys heijastaa tätä muutosta. Digitaalisuus, lohkoketjut, kryptovaluutat, supertähtitalous, sosiaalinen media ja tekoälyn kehitys muokkaavat yhteiskuntaa tavoilla, joita on tässä vaiheessa mahdotonta täysin ennakoida. Verojärjestelmän on muututtava yhteiskunnan mukana.
Sanotaan, että muutos on ainut vakio. Jokainen sukupolvi kokee olevansa erityinen juuri siinä ajassa, jota eletään. Mutta tässä ajassa on jotain erityisen erityistä.
Yksi asia on kuitenkin varma: verotuottojen maksimointi ei edelleenkään ole järkevä yhteiskunnallinen tavoite tulevaisuudessakaan.