Valko-Venäjän epärehellisten ja epädemokraattisten presidentinvaalien seurauksena alkanut kansannousu jatkuu maassa jo toista viikkoa. Satojentuhansien valkovenäläisten mielenosoitukset, lakot ja suoranainen kapina ei ota laantuakseen edes vaalien voittajaksi julistautuneen ja maata jo neljännesvuosisadan diktaattorin valtaoikeuksin johtaneen Aleksandr Lukašenkan jatkaessa väkivallan kohdistamista mielenosoittajiin.
Laittomat pidätykset, poliisiväkivalta ja mielenosoittajien katoamiset sekä Venäjän mahdollinen interventio korostavat jännitteistä tilannetta maassa. Vaalituloksen ovat ennättäneet tuomitsemaan niin Euroopan unionin voimahahmot komission puheenjohtaja Ursula von der Leyenin johdolla kuin lukuisat eurooppalaiset maat, Suomi mukaan lukien, mutta asia on ainakin toistaiseksi jätetty valkovenäläisten itsensä ratkaistavaksi. Samaan aikaan Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping ovat onnitelleet Lukašenkaa vaalivoitosta ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump seuraa tilannetta huolestuneena.
Valitettavasti Euroopan unionin arsenaalista löytyvät ja käyttöön otettavat pakotteet lienevät ainoa selkeä painostuskeino Valko-Venäjän itsevaltaista johtajaa kohtaan, jos Venäjää ei haluta provosoida ja vetää mukaan konfliktin suoraksi osapuoleksi. Euroopassa tunnutaan nyt odottelevan, salliiko Putin vallan vaihtumisen Valko-Venäjällä vai asettuuko hän voimallisesti tukemaan nykyistä, välillä hankalaksikin tunnettua, presidenttiä. Useista lähteistä on raportoitu tunnuksettomien autokolonnien matkaavan Valko-Venäjän rajan tuntumaan, ihan varmuuden vuoksi, mutta toistaiseksi Putin on kuitenkin jättänyt vasallivaltionsa diktaattori Lukašenkan selvittämään omat sotkunsa. Eri tahoilla on kuitenkin spekuloitu Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin mahdollisen myrkytyksen olevan epäsuora viesti Valko-Venäjän oppositiolle: älkää haastako vallitsevaa olotilaa tai muuten…
Venäjän intresseissä on maiden niin kutsuttujen erityissuhteiden säilyttäminen. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että Putin haluaa pitää Valko-Venäjän jatkossakin etupiirissään vasallivaltiona, joka turvaa Venäjän strategiset intressit keskeisellä maantieteellisellä sijainnilla EU:n sisällä. Tämän päämäärän säilyttäminen ei vaadi Lukašenkan kauden jatko, sillä maassa on koko joukko Venäjälle myönteisiä johtajia valmiina tarttumaan ohjaksiin. Ongelmallisempaa Putinille lieneekin vaatimus vapaista vaaleista – riittääkö valkovenäläisille Lukašenkan vaihtaminen uuteen diktaattoriin vai joutuuko Putin kantamaan riskin oikeista vapaista vaaleista? Entä voiko koronakriisinkin yllyttämä kansannousu tapahtua myös Venäjällä, jossa mediatietojen perusteella on osoitettu mieltä lukuisissa kaupungeissa jo viikkojen ajan?
Valko-Venäjä on enemmän tai vähemmän tunnustettu osa Venäjän etupiiriä. Tästä johtuen EU-maat, taas kerran Suomi mukaan lukien, ovat olleet hyvin varovaisia kriisin käsittelyssä ja korostaneet valkovenäläisten omaa vastuuta tilanteen ratkaisussa. Putin on myös tehnyt varsin selväksi, ettei Venäjä tule hyväksymään EU:n sekaantumista kriisiin, jota Venäjä kutsuu Valko-Venäjän sisäiseksi asiaksi. Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä valtiojohtoinen media on rummuttanut viimeisten päivien aikana hatusta revittyä tarinaa Valko-Venäjän rajoille kokoontuneesta ulkoisesta uhasta, jolla toivotaan olevan kansaa yhdistävä ja rauhoittava vaikutus.
Temppu ei kuitenkaan ole tepsinyt.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että mielenosoitukset eivät ota laantuakseen ja Aleksandr Lukašenkan aika on loppumassa. Luontevin kohde eläkepäivien viettoon lienee joko Venäjä, jossa presidentti Lukašenkalla on tiettävästi omistuksia, tai esimerkiksi ystävällismielisen ja itsevaltaisen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin johtama Turkki, jossa ilmastokin lienee miellyttävämpi. Uutisissa näytettiin muutamia päiviä sitten, miten Lukašenka pakeni helikopterilla lakkoilevia ja mekastavia tehdastyöläisiä enkä ihmettelisi, jos hän minä tahansa päivänä päättäisi jatkaa matkaansa ulkomaille, todennäköisesti merkittävä osa valtionkassasta takataskussaan.
Valitettavasti Lukašenkan vaihtaminen ei ratkaise Valko-Venäjän demokratia- ja hallintovajeen aiheuttamia haasteita. Vuonna 1989 Romanian kommunistisessa diktatuurissa käynnistyi vallankumous, jossa silloinen Karpaattien neroksi itsensä nimittänyt Romanian kommunistisen puolueen pääsihteeri ja tasavallan presidentti Nicolae Ceaușescu ensin syöstiin vallasta ja lopulta teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen vaimoineen. Nopean ja verisen vallanvaihdoksen seurauksena syntyi valtatyhjiö, jonka täyttivät Kansallisen pelastuksen rintaman neuvoston avainhenkilöt, joista monet ovat jälkikäteen paljastuneet yhtä korruptoituneiksi ja epämiellyttäviksi henkilöiksi kuin vallasta syösty diktaattori. Tällaisen valtatyhjiön uhka on todellinen myös Valko-Venäjällä, jossa oppositio on pitkään ollut hajanainen ja sen tavoitteet ovat vetäneet eri suuntiin – toiset kohti liberaalia demokratiaa, toiset Venäjän syliin ja kolmannet jonnekin muualle. Valko-Venäjän kansa on aidosti moniääninen eikä sitä tulisi käsitellä ulkopuolisten toimesta homogeenisenä massana.
Maan demokratiakehityksen näkökulmasta tilanne on valitettavan lohduton.
Olisi naiivia kuvitella, että nykyisen diktaattorin kaatamisen jälkeen oppositio kykenisi Venäjän paineen alla hallitusti kehittämään maasta läpinäkyvää demokratiaa. Mikäli valkovenäläiset haluavat todellisen demokratian, he tarvitsevat kansainvälisen yhteisön tukea ja turvaa – ei seuraava neljännesvuosisataa Venäjän vasallina uusien huonojen johtajien käsissä. Euroopan unionin johtohahmot uhkaavat Valko-Venäjän nykyistä johtoa pakotteilla ja peräänkuuluttavat valkovenäläisten omaa roolia tilanteen ratkaisussa, mutta jättävät tästä huolimatta demokratiaa ja vapautta kaipaavat kansalaiset lopulta ilman todellista tukea. Reaalipolitiikassa Valko-Venäjä on kansainvälisen yhteisön silmissä tuomittu pysymään osana Venäjän etupiiriä.
Valko-Venäjän kansannousu on tarina pienen maan kansalaisten pyrkimyksestä vapauteen ja aidosta kyllästymisestä neljännesvuosisadan kestäneeseen stagnaatioon ja korruptioon. Tähän tarinaan meidän suomalaisten on varsin helppo samaistua, vaikka kulttuurisesti, kielellisesti ja historiallisesti venäläisillä ja valkovenäläisillä on enemmän yhteistä kuin Suomella on pääosaan entisistä johtovaltioistaan. Tarinaa ei kuitenkaan tule lukea ilman laajempaa kontekstia, jossa suurvallat pelaavat pelejään pienempien kustannuksella ja niin kutsuttu reaalipolitiikka ajaa demokratian, vapauden ja oikeudenmukaisuuden ohi. Tässä kontekstissa Euroopan unioni, Yhdistyneet kansakunnat ja kansainvälinen yhteisö ovat hampaattomia diktatuurien edessä ja etupiiriajattelu on voimissaan, vaikka kylmän sodan piti loppua kolmekymmentä vuotta sitten.
Lukašenkan aika saattaa olla ohitse, mutta Putinin Venäjän ja Valko-Venäjän hallitsevan eliitin intresseissä ei ole demokratian edistäminen ja vapaiden vaalien järjestäminen vaan uuden ja suositumman johtajan löytäminen. Tällä johtajalla on kaksi keskeistä tehtävää: varmistaa hyvät kahdenväliset suhteet Venäjän ja vasallin välillä ja varmistaa ettei Valko-Venäjä lipsahda etupiirien väärälle puolelle nyt tai tulevaisuudessa.
Kävi miten kävi, Valko-Venäjän rohkealle ja moniääniselle kansalle tulevaisuus ei näytä ruusuiselta.
