The Kyiv Independentin sotarikosten tutkintayksikön johtaja Yevheniia Motorevska kertoo kirjoituksessaan esimerkkejä.
– Vuonna 1993 Venäjän parlamentti äänesti Sevastopolin – yhden Ukrainan niemimaan avainkaupungeista – tunnustamisesta Venäjän kaupungiksi ja ilmoitti aikomuksestaan rahoittaa sitä Venäjän liittovaltion budjetista.
Hänen mukaansa Ukrainaa auttoi tuolloin Venäjän omien viranomaisten sisäinen taistelu.
– Parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov oli valtataisteluun presidentti Boris Jeltsinin kanssa. Parlamentti lopulta hajotettiin, sen puhemies pidätettiin, ja venäläisten poliitikkojen yritys vallata Sevastopol poliittisen vallankaappauksen avulla epäonnistui, Motorevska kirjoittaa.
Toinen esimerkki seurasi vain vuotta myöhemmin.
– Vuonna 1994, suoraan Ukrainan perustuslain vastaisesti, otettiin käyttöön Krimin autonomisen tasavallan presidentin virka. Venäjän ja rikollisjärjestöjen avoimesti tukema paikallinen poliitikko Juri Meškov voitti vaalit. Virkaan tultuaan Meškov ilmoitti halustaan integroitua Venäjään, siirsi Krimin Moskovan aikaan, lupasi kaksoiskansalaisuuden paikallisille asukkaille ja muodosti hallituksen, jonka miehistöstä puoliksi koostui venäläisistä asiantuntijoista, Motorevska kertoo.
Estääkseen Krimin tosiasiallisen liittämisen Ukrainan turvallisuuspalvelut joutuivat suorittamaan erikoisoperaation niemimaalla. Pian sen jälkeen Ukrainan parlamentti lakkautti Krimin presidentin viran kokonaan. Meškovista tuli sekä Krimin ensimmäinen että viimeinen presidentti.
Mustanmeren laivastolla oli suuri merkitys
Motorevskan mukaan Mustanmeren laivaston – yhden Neuvostoliiton viidestä laivastosta – jakamisella oli kuitenkin lopulta suurin vaikutus kaikkeen, mitä Krimillä seurasi. Prosessi kesti lähes kuusi vuotta.
– Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen suurin osa sotilasresursseista jaettiin yksinkertaisen periaatteen mukaisesti: kaikki, mikä sijaitsi tietyn tasavallan alueella, siirtyi kyseisen tasavallan hallintaan. Tämä periaate kuitenkin rajoittui Mustanmeren laivastoon. Venäjä kieltäytyi kategorisesti suostumasta laivaston siirtoon Ukrainan lipun alle, vaikka se fyysisesti sijaitsi Ukrainan alueella.
Motorevska jatkaa, että Yhdessä laivaston komentajien tapaamiseen tähdänneessä vierailussa Venäjän presidentti Boris Jeltsin julisti kuuluisasti: ”Mustanmeren laivasto oli, on ja tulee aina olemaan venäläinen.”
– Tämän jälkeen Venäjä ja Ukraina kamppailivat laivastosta kuusi vuotta.
Motorevska kertoo viettäneensä yhdessä tiiminsä kanssa noin vuoden historiallisen tutkimuksen parissa siitä, miten Venäjä valmistautui Krimin valtaukseen 1990-luvulta alkaen.
– Analysoimme video- ja valokuva-arkistoja, tutkimme aikalaisten tiedotusvälineiden uutisointia, luimme sekä Ukrainan että Venäjän puolen korkeiden virkamiesten muistelmia ja puhuimme Krimin tapahtumiin osallistuneiden kanssa.
– Minuun teki eniten vaikutuksen se johdonmukaisuus ja laskelmointi, jolla Venäjä taisteli Mustanmeren laivaston hallinnasta – uhkauksista käyttää laivastoa ukrainalaisia yksiköitä vastaan Ukrainalle uskollisuutta vannoneiden merimiesten ja komentajien häirintään ja vainoon, Motorevska jatkaa.
Lopulta poliittinen paine ja kaasuvelkakiristys pakottivat Ukrainan epäedulliseen ja epäreiluun sopimukseen laivaston jaosta. Venäjä sai suurimman osan aluksista ja vakiinnutti virallisesti sotilaallisen läsnäolonsa Krimillä. Ukrainalle jäi jäljelle romua.
Motorevska toteaa, että ”minulle 1990-luvun tapahtumat ovat karu opetus Venäjälle tehtyjen myönnytysten hinnasta”.
– Ukraina ei onnistunut puolustamaan laivastoa ja paineen alla hyväksyi Moskovan ehdot. Venäjän lippu liehui virallisesti Mustanmeren laivaston tukikohdan yllä Ukrainan Sevastopolissa. Vuonna 2014 sama laivasto oli keskeisessä roolissa Krimin liittämisessä. Ja vuonna 2022 Venäjä aloitti miehitetyltä Krimiltä hyökkäyksensä Ukrainan eteläisiä alueita vastaan.
