Vaalikauden vanhetessa halu hallitusyhteistyön jättämiseen nostaa päätään. Syy on ilmeinen: vallalla on poliittinen hintansa. Se näkyy kannatusmittausten heikentyneinä lukuina. Tämä puolestaan hermostuttaa ne kansanedustajat, jotka tuntevat olevansa seuraavissa vaaleissa putoamisvaarassa.
Arvailu siitä kenen hermot ensimmäisenä pettävät päättyi lokakuussa, kun vihreät valitsivat vapautuneelle ministeripaikalle suosituimman poliitikkonsa. Se oli vahva signaali sitoutumisesta. Sitä vastoin Vasemmistoliitossa käpykaartin kutsu on voimistunut. Heidän lähtönsä ei veisi eduskuntaenemmistöä hallitukselta eikä sanottavasti heikentäisi sen toimintakykyäkään, pikemminkin päinvastoin. Antaa vetää vaan, jos mieli tekee.
Hallituksen kannatuksen hupeneminen ei ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö. Pikemminkin on niin, että väsyminen kulloisiinkin vallankäyttäjiin on parlamentaarisen demokratian kestopiirre. Vaaleissa palkitaan harvoin ja näpäytetään usein. Tätä tapahtuu niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Tyytymättömyys rikastuu kuin lyijy sienessä.
Hallitukseen kohdistuvan arvostelun maalitauluna on useimmiten pääministeri. Suomessa pääministerin puolue ei ole voittanut eduskuntavaaleissa kolmeenkymmeneen vuoteen, vaikka ajanjaksoon mahtuu sekä taloudellisen nousun että laskun kausia. Jos kokoomus katkaisee tämän ketjun vajaan puolentoista vuoden päästä, tehdään historiaa.
Tietysti voi kysyä, onko hallitus vastuussa kaikista vastoinkäymisistä, jotka ovat kenties saaneet alkunsa jo edellisten hallitusten aikana. Vastaus on tyly kyllä. Kulloinkin virassa oleva ministeri vastaa hallinnonalastaan kaikilta osin. Edeltäjiä voi toki muistuttaa heidän tekemisistään ja tekemättä jättämisistään, mutta poliittinen vastuu on vaihtunut hallituksen nimityshetkellä. Tori- ja nettiparlamenteissa puolestaan katsotaan, että kaikki mikä on huonosti, on hallituksen vika, mutta mikään, mikä on hyvin, ei ole hallituksen ansiota.
On varmasti niin, että vaalikampanjoiden aikana osalle äänestäjistä syntyy ylimitoitettuja odotuksia. Niissä unohtuu, että Suomessa ei ole puoluetta tai blokkia, joka yksin voisi viedä läpi vaaleissa esittämänsä tavoitteet. Mediassa ne muuntuvat lupauksiksi, jotka sitten jauhautuvat monipuoluejärjestelmän kompromissimyllyssä. Se mikä on poliittisesti mahdollista, tuntuu harvemmin kenenkään voitolta.
Pitäisikö siis Suomessakin olla ennen vaaleja sovitut yhteistyörintamat joista toinen – vaaleissa voittanut – muodostaa hallituksen toteuttamaan vaaleissa esittämäänsä ohjelmaa? Näinhän on ollut eri puolilla Eurooppaa, meitä lähimpänä Ruotsissa. Kehitys näyttää kuitenkin vievän päinvastaiseen suuntaan: blokkirajat murtuvat ja poliittiseen kaksinapaisuuteen tottuneissa maissa etsitään uusia koalitioita.
Merkittävän kokoiselle ihmisryhmälle vaalit ovat merkinneet kulkemista pettymyksestä toiseen. Osalla se johtaa passivoitumiseen, toisilla ääriliikkeiden liepeille ajautumiseen. Yhteistä kummallekin vaihtoehdolle on, että politiikasta vieraantuminen syvenee entisestään. Joidenkin kohdalla se jalostuu vihaksi. Vaaran merkit ovat näkyvissä, Suomessakin.
Vastuu ei kannata vaan sitä pitää kantaa. Vaaleissa vastuu voi tulla kalliiksi. Siksi se kuuluu kantaa tavalla, joka on hinnan arvoista. Vastuun välttely on arvotonta.
Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.