Verkkouutiset

Vasemmiston talousgurun ehdotukset perustuvat kauniisiin sanoihin ja teoriaan

Heikki Patomäki heittelee ehdotuksillaan miljardeja kuin USA:n presidentti Richard Nixon kuivamustekyniä Moskovan torilla vuoden 1972 vierailullaan.

”Suomen talouspolitiikan tulevaisuus” on kevään vaaleja tukemaan tarkoitettu professori Heikki Patomäen vaalikirja. Se esittelee taloustieteen ajatuksenjuoksun eri taidelajeja, moittii nykyistä talouspoliittista keskustelua, politiikkaa ja asiantuntijaennusteita. Vasemmistoliiton neuvonantajana Patomäki on kuitenkin tavattoman kaukana viiteryhmästään, tavallisesta paavoarhinmäkeläisestä kaduntallaajasta.

Jo kirjan lähtökohdaksi valittu mietelmä (useaan kertaan luettunakin) loksauttaa suun ihmetteleväisesti auki. Roy Bashkar:

”Toimimalla maailmassa kriittisesti ja omaa paikkaamme pohtien pyrimme teorian ja käytännön yhteyteen emme vain teoriassa, vaan ennen kaikkea käytännössä.”

Ylhäiset suurpankkien ja vaikuttajayhteisöjen talousselittäjät pitävät professori Patomäen puheenvuoroja varmaan populistisina, mutta tavallisen kansalaisen saaminen hänen ajatustensa taakse vaatisivat nekin keskittynyttä lukemista.

Patomäki puolestaan pitää julkisuudessa esiintyviä analyytikkoja ja ennustajia eräänlaisten enneunien kuvailijoina. Helsingin Sanomien HS-raadin mukaan (kaksi kolmasosaa) Suomi on talouspoliittisessa keskustelussa yhden totuuden maa (18.2.2014). Vaikuttajat esittelevät makrotalouden malleja ja trendejä, joista ei ole pitkän tähtäimen viisauksiksi, ne ulottuvat vain muutamien kuukausien päähän.

Trendit ovat Patomäen mukaan kuitenkin vain pintaa. Tulevaisuudentutkijat tietävät hyvin, että trendien suora heijastaminen tulevaisuuteen on epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Trendien alla on mekanismeja, rakenteita ja prosesseja, jotka itse saattavat tuottaa trendin. Sama koskee usein myös uutisia ennusteista: ne voivat olla enemmän esittäjänsä omia toiveita kuin faktoja.

Varallisuuden keskittyminen

Patomäki korostaa kirjassaan megayhtiöiden ja varakkaiden henkilöiden pitävän kiinni vakiinnuttamista eduistaan ja pyrkivän saamaan lisäetuja. Tämä lienee kiistatta totta, ja sen avulla on helpohkoa käydä harjoitetun finanssipolitiikan kimppuun. Totta kai huomautukset verosuunnittelun laillisuudesta pitävät paikkansa, mutta mitä tehdä, kun suuryritykset ja upporikkaan haluavat välttyä ja välttyvät kaikista kotimaansa veroista?

Tässä Patomäen ja vasemmistoliiton mahdollisuus: miten nostaa tyytymättömyys ja katkeruus tasolle, jossa se olisi poliittisen kannatuksen nousun kautta hyödynnettävissä? En itse ole puoluepoliittisen viestinnän erikoisosaaja, mutta väitän, ettei ainakaan näyteikkunoiden rikkomisella saavuteta uudenlaista talouden toteuttamista. Ei siihen kirjoittajakaan toki viittaa.

Patomäki purkaa taloustermejä huolellisesti, kunhan vain lukija jaksaa keskittyä. Esimerkiksi kestävyysvaje. Sehän viittaa mahdolliseen ja ennakoituun julkisen talouden vajeeseen tulevaisuudessa. Kestävyysvajekeskustelun Patomäki luonnehtii enemmän arvailuksi kuin oikeaksi ennustamiseksi.

Omakohtainen, hämärän sarkastinen muistikuvani viime hallitusneuvotteluista oli, kun kestävyysvajeesta keskusteltiin, sen arveltiin olevan 6-7 miljardin luokkaa. Kun hallitusehdokkaat oikein setvivät asiaa, he ilahtuneena havaitsivat, että eihän se sittenkään ole kuin alle 4 miljardia! Jos muutamassa vuorokaudessa saavutetaan tuollaisia tuloksia, suljetaan neuvottelijat uudelleen neuvonpitoon.

Kuka kuuntelee?

Kirjan esittelytilaisuudessa oli vastaväittäjäksi kutsuttuna Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Hän ilmaisi varsin yksioikoisesti olevansa kaikissa asioissa Patomäen kanssa siinä määrin eri mieltä, että sanailu kultinoituneesti muistutti Patomäen asettamista eräänlaiseksi kylähulluksi.

Suomen taloudellinen tilanne tulee edellyttämään kuitenkin lempeämpää toisinajattelijoiden kohtelua. Vaalien tuloksena jotkut puolueet voittavat, toiset häviävät. Saattaa syntyä uudenlainen hallituskoalitio, mutta tämänhetkisen tilanteen parantaminen edellyttää – paitsi ilkeitä päätöksiä – mahdollisimman hyvää yhteishenkeä.

Patomäen ajatuksissa ja niiden perusteissa on myös paljon harkinnan arvoista. Yksi hänen pääteemoistaan on julkisten investointien ohjelma. Niihin hän heittelee ehdotuksillaan miljardeja ja olettaa noiden investointien tuovat maalle takaisin kosolti rahaa, joilla pysäyttää velan kasvu. Joskus mittava investointi voi tuottaa, joskus tuottaa vähemmän kuin oltiin toivottu.

Olin 90-luvulla osallisena, kun Helsingin metron jatkamista Vuosaareen kiirehdittiin vaikeasta taloustilanteesta huolimatta. Onnistuimme. Siitä oli kosolti hyötyä, mutta entä tänään? Kun samaista metroa päätettiin viedä Espooseen, suurimmat kättentaputukset kajahtivat Suomenlahden etelärannalta. Katsokaa vaikka rakennustyömaittemme parkkipaikoilla olevien autojen rekisterikilpiä.

Patomäki täyttää vasemmistoliiton toiveiden tynnyriä. Onhan hän todennut:

”Pidän edelleen realistisena saavuttaa 12-13 prosentin kannatus näissä eduskuntavaaleissa. Sen jälkeen tähtäin on asetettava pariinkymmeneen prosenttiin. Perimmäisenä tavoitteena on suurimman puolueen ja hallituksenmuodostajan asema.”

En kommentoi.

Heikki Patomäki: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, teoriasta käytäntöön. Into 2015.

TEKSTI: MARKKU JOKIPII

Uusimmat
MAINOS