Verkkouutiset kysyi kansalaisilta, kuuluuko Suomi länteen. ”Länttä” ei määritelty sen tarkemmin. Vajaa kaksi kolmasosaa sanoi että kuuluu.
Verkkouutiset kysyi samalla, pitäisikö Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökulmat ottaa paremmin huomioon. Joka toisen mielestä pitäisi.
Suomi siis kuuluu länteen, mutta joka toisen mielestä idän pitää antaa sanella säännöt. Sitähän Venäjän ”huomioon ottaminen” käytännössä tarkoittaa.
Pääministeri Alexander Stubb (kok.) kiinnitti huomiota tähän Venäjän sanelupolitiikkaan todetessaan, että Venäjä on muuttunut sääntöjen noudattajasta sääntöjen asettajaksi. Kauppapolitiikassa Venäjä on sivuuttanut allekirjoittamiaan sopimuksia, kuten WTO-sopimuksen, ja Ukrainan sota osoittaa, että se on valmis tekemään saman ulkopolitiikassa.
Verkkouutisten kyselyn kiinnostavin tieto koskee Vasemmistoliittoa: puolueen kannattajista 60 prosenttia ei halua ottaa Venäjän ulkopoliittisia näkemyksiä nykyistä vahvemmin huomioon.
Tästä voinee päätellä, että vasemmiston mielestä Suomi on jo kumartanut tarpeeksi Venäjälle, eikä enempään ole tarvis. Tieto yllättää, koska yleensä Vasemmistoliitto ei ole halunnut viedä Suomea länttä kohti.
Minkään muun puolueen kannattajilla luku ei ole yhtä suuri. Esimerkiksi kokoomuksen kannattajista 43 prosenttia haluaisi kuunnella Venäjää nykyistä enemmän. Tässä voi olla taustalla pelko kauppasuhteiden heikentymisestä – erityisesti yrittäjät kannattavat kyselyn mukaan Venäjän kuuntelemista.
Täytyykö länsimielisen kansalaisen hivuttautua Vasemmistoliiton taakse? Onko tämä kommunistien perintönä syntynyt liike ainoa, joka vastustaa Venäjän nahkatakkimiesten vallanhimoa eikä jousta periaatteestaan bisneksen nimissä?
Pieni ristiriita tietysti syntyy siitä, että Vasemmistoliitto puolueena vastustaa Nato-jäsenyyttä. Nato olisi kuitenkin tehokas keino torjua Venäjän vaatimuksia.
Ollako vai eikö olla?
Samaan aikaan toisaalla. Suomi harkitsee, osallistuako Yhdysvaltain johtamaan ilmasotaharjoitukseen Viron Ämarissa. Asiaa pohditaan ainakin ulkoministeriössä, puolustusministeriössä, pääministerin kansliassa ja presidentinlinnassa.
Sinänsä kyse on rutiinipäätöksestä, osallistuuhan Suomi monenlaiseen sotilastoimintaan, myös harjoituksiin, rajojensa ulkopuolella. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puuttui asiaan, koska hän halusi tarkistaa, olisiko osallistuminen Suomen turvallisuuspoliittisen linjan mukaista.
Suomen kristallinkirkas linjahan on se, että Nato-maiden kanssa harjoitellaan, mutta ei silloin, jos pitäisi harjoitella Nato-maiden puolustamista. Suomi on Naton rauhankumppani, ei sodankumppani.
On kiinnostavaa seurata, miten monelle mutkalle Suomi vielä taipuu. Ollaan osa EU:n puolustusta ja ollaan Naton rauhankumppaneita, mutta ollaan samalla varpaillaan, ettei mennä liian lähelle Natoa eikä EU:ta. Näin hankalassa jamassa makaa Suomen turvallisuuspolitiikka.
Ajatellaan kauhukuvaa, jossa Venäjän ja EU:n välit kiristyvät ja Ukrainan sota uhkaa laajentua. Suomi, joka ei kuulu kunnolla länteen eikä onneksi enää itäänkään, joutuu tekemään valtavasti työtä yrittäessään pysyä samaan aikaan EU:n rintamassa että sen ulkopuolella.
Venäjän ja EU:n välinen kaistale on kapea. Se on niin kapea, ettei Suomi puristumatta mahdu siinä seisomaan. Mahdottomalta tuntuu, että Suomi enää Venäjän syliin haluaisi. Siinä tilanteessa sen on pakko valita EU ja Nato.