Toukokuun 25. päivä 2020 läntinen maailma nyrjähti sijoiltaan. Minneapolisissa George Floyd -niminen mustaihoinen mies kuoli väkivaltaisen pidätyksen yhteydessä. Tuskin kukaan osasi vielä tuolloin ennakoida, kuinka mullistavia seuraamuksia tapauksella olisi.
Yliopistoissa aikansa kuplinut, niin sanottu kriittinen rotuteoria murtautui viimein akateemisten aitojen läpi ja valtasi suurkaupunkien kadut sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Mielenosoittajien mukaan Floydin brutaali kuolema on vain jäävuoren huippu ja näennäistasa-arvoisen kiiltokuvapinnan alla raksuttaa kokonainen rakenteellisen rasismin koneisto, joka oli jälleen vaatinut uuden uhrinsa.
Black Lives Matter -protestien vanavedessä länsimaisuudesta ja erityisesti valkoihoisuudesta on tullut toistuvien hyökkäysten kohde. Varsinkin vasemmistolainen intelligentsia on halunnut esittää koko länsimaisen historian rasismin, kolonialismin, orjakaupan ja muukalaisvihamielisyyden kauhukabinettina.
Myrkkyä tihkuva Zeitgeist sai irvokkaan huipentumansa, kun Cambridgen intialaistaustainen professori Priyamvada Gopal twiittasi vajaa kuukausi Floydin kuoleman jälkeen: ”Valkoisten elämillä ei ole väliä.”
Mistä moinen viha valkoihoisia ihmisiä kohtaan? Eikö Euroopan historiassa todellakaan ole mitään hyvää, arvokasta ja säilyttämisen arvoista?
Yksi harvoista länsimaisten kulttuurin puolustajista on brittiläinen toimittaja-kirjailija Douglas Murray (s. 1979), joka nousi edellisellä The Madness of Crowds -teoksellaan (2019) maailmanmaineeseen. Hänen uusin, tänä keväänä ilmestynyt kirjansa The War on the West on vimmainen aikalaiskritiikki, joka pyrkii osoittamaan nykypäivän länsivastaisuuden silmittömyyden ja samalla puolustamaan eurooppalaisen humanismin perintöä.
Kuten kirjan nimi jo kertoo, Murran mukaan käynnissä on kulttuurisota länsimaisia arvomaailmaa, kulttuuria ja viime kädessä koko elämäntapaa vastaan. Hän vyöryttää luku toisensa perään teoreetikkoja, tutkijoita tai aktivisteja, jotka tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden nimissä ovat valmiita sytyttämään länsimaisen sivilisaation tuleen.
Alussa on luonnollisesti antirasismi. Murray huomauttaa kirjassaan, että nykymaailmassa Ibram X. Kendin ja Robin DiAngelon kaltaiset hahmot ovat tehneet näyttävän ja taloudellisesti kannattavan uran pelkästään syyttämällä valkoihoisia ihmisiä ”rakenteellisesta rasismista”. Mutta sen lisäksi, että käsite on itsessään epämääräinen, mikään tieteellinen tutkimus ei tue väitteitä sen olemassaolosta.
BLM-mellakoiden vanavedessä Iso-Britannian hallitus valtuutti tohtori Tony Sewellin johtaman komission tutkimaan rodullista eriarvoisuutta maassa. Ryhmä koostui kymmenestä oman alansa huippututkijasta, joista yksi oli valkoihoinen. Maaliskuussa 20221 Sewellin komissio julkaisi muhkean loppuraporttinsa, josta nousi välittömästä äläkkä.
Tutkijat eivät nimittäin löytäneet minkäänlaisia todisteita institutionaalisesta rasismista, vaan heidän mukaansa epätasa-arvoisuutta aiheuttavat rodun sijaan pikemminkin asuinpaikka, köyhyys ja kulttuuriset tekijät. Raportin mukaan myöskään nykypäivän Isossa-Britanniassa ei ole etnisiä vähemmistöjä, joille historiallinen rasismi yhä ”kummittelee”.
Löydökset aiheuttivat huutomyrskyn erityisesti laitavasemmistossa, jonka mukaan lähestulkoon kaikki epätasa-arvoisuus maailmassa johtuu valkoihoisten pystyttämistä alistusrakenteista. Tutkimuksesta syntyneen kohun säikäyttämänä Nottinghamin yliopisto veti Sewellille myöntämänsä kunniatohtorin arvonimen takaisin.
Sewellin komission kaltaisista soraäänistä huolimatta kriittinen rotuteoria on läntisessä maailmassa levinnyt yliopistoista käytännössä kaikille elämänalueille. Yksi keskeisistä kiistakohteista on historia, jota Murrayn mukaan yritetään tätä nykyä kirjoittaa uudestaan länsimaiden syntitaakkaa yksisilmäisesti korostaen.
Tyypillinen esimerkki on orjakauppaan liittyvä nykykeskustelu, jossa ilmiö yritetään kuvata pelkästään valkoihoisten rikokseksi. Kuitenkin tilastojen mukaan arabit veivät Afrikasta enemmän orjia kuin euroamerikkalaiset. Tosin Lähi-itään vietyjen orjien täsmällistä lukumäärää on vaikea arvioida, koska arabeilla oli tapana kastroida miesorjansa, eikä heille näin ollen ole syntynyt jälkeläisiä. Myös afrikkalaisten oma toiminta orjien myyjinä on tapana ohittaa ilman mainintaa.
Lisäksi on harhaanjohtavaa, että orjakaupasta puhutaan pelkästään historiallisena ilmiönä. Kuten Murray kirjassaan muistuttaa, tilastojen valossa maailmassa on tällä haavaa enemmän orjia kuin 1800-luvulla. Tätä vain ei ole tapana nostaa esiin, koska nykyorjuudesta on hankala syyttää länsimaita.
Monet länsimaisen historian merkkihenkilöt ovat viime vuosina saaneet osakseen uuspuritaanien vihan. Britanniassa Winston Churchillin patsas on toistuvasti töhritty, USA:ssa saman on saanut kokea muun muassa Abraham Lincoln. Murrayn mukaan syy hyökkäyksiin on yksinkertainen: jos haluaa tuhota jonkin kulttuurin, täytyy ensin murskata sen sankarit.
Tämän vuoksi erityisesti valistusajan filosofit ovat viime aikoina joutuneet edistysmielisten tulilinjalle. David Hume on leimattu rasistiksi yhden alaviitteen vuoksi, samoin Thomas Jefferson, Pariisissa Voltairen patsas katosi mystisesti ja niin edelleen. Valistusaika lienee ihmiskunnan historiassa suurin yksittäinen harppaus rationalismin, tieteellisen objektiivisuuden, uskonnollisen suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeuksien saralla. Juuri näihin ihanteisiin länsimaiden edistyksellisyys perustuu, ja nyt sen keskushahmoista ovat tullut maalitauluja.
Mutta kuten Murray huomauttaa, menneisyyden henkilöiden toiminnan tai ajattelun arvottaminen nykypäivän kriteereillä ei ole pelkästään älyllisesti epärehellistä vaan myös hämmentävän lyhytnäköistä. Me nykyhetken ihmiset emme sijaitse historian ulkopuolella vaan tulevat sukupolvet yhtä lailla tuomitsevat aikanaan meidän kulttuurisia käsityksiämme, joille itse olemme sokeita.
Merkittävien filosofien kritiikki on lisäksi hämmentävän ristiriitaista. Murray siteeraa pitkiä pätkiä Karl Marxin kirjoituksista, joissa kommunismin profeetta solvaa mustaihoisia, juutalaisia, Amerikan alkuperäiskansoja ja ylipäätään kaikkia ei-valkoihoisia kansoja. Kun Marxin koottuja teoksia aikoinaan käännettiin kiinaksi, niistä piti sensuroida Kiinaa ja kiinalaisia koskevat osiot pois, koska ne olivat niin loukkaavia. Mutta Marxin avoimesta rasismista ja antisemitismistä huolimatta hänen patsaansa saavat edelleen seisoa koskemattomina Euroopan toreilla.
Toinen poikkeustapaus tuntuu olevan jokaisen vallankumouksellisen kotijumala Michel Foucault. Vuonna 2021 filosofin ystävä Guy Sorman nimittäin kertoi, että asuessaan Tunisissa vuonna 1968 Foucault oli käyttänyt alaikäisiä pikkupoikia seksuaalisesti hyväksi. Luulisi, että valkoihoinen mies raiskaamassa arabilapsia herättäisi dekolonialistien ja antirasistien raivon, mutta paljastuksista huolimatta Foucault’n asema vasemmiston lemmikkinä on pysynyt tahrattomana.
Mikä on syy moiseen kaksinaismoralismiin? Murray uskoo, että Marx ja Foucault pysyvät koskemattomina, koska heidän teorioitaan voidaan käyttää hyökätessä länsimaista kulttuuria ja yhteiskuntaa vastaan.
Näiden ohella polttava teema on niin sanottuun kulttuuriseen omimiseen liittyvä debatti. Kulttuuripoliittisen kiistan aloitti palestiinalais-amerikkalainen kulttuuriteoreetikko Edward Said, joka vuonna 1978 ilmestyneessä Orientalismi-kirjassaan syytti länsimaisia ajattelijoita itämaiden mystifioimisesta ja essentialisoimisesta.
Viimeisen vuosikymmenen aikana useita länsimaisia taiteilijoita ja muita julkisia toimijoita, myös edesmenneitä, on syytetty siitä, että he varastavat ei-eurooppalaisen kulttuurin ilmiöitä ja hyödyntävät niitä sitten omissa tarkoituksissaan. Suomessakin muistamme kohun, joka syntyi kun toimittaja Sanna Ukkola esiintyi televisiossa intiaanipäähine päässään.
Murrayn mielestä keskustelu pitää viedä intiaanipäähineitä ja geishakimonoja syvemmälle. Hän muistuttaa, että kiinnostus ei-tiedettyä ja -tunnettua kohtaan on aina ollut keskeinen osa eurooppalaisen ihmisen hengenelämää. Eikä tuntematonta kohti kurottautuminen ole suinkaan aina tapahtunut kolonialismin tai alistamisen vaan usein vilpittömän kiinnostuksen ja toisinaan jopa suoranaisen ihailun motivoimana. Itse asiassa Euroopan historia tuntee lukemattomia ihmisiä, jotka opettelivat eksoottisia kieliä ja tutkivat vieraita kulttuureja ainoastaan puhtaasta mielenkiinnosta ja ravitakseen itseään ja omaa kulttuuriaan.
Kuvaavana esimerkkinä Murray mainitsee säveltäjä Gustav Holstin, joka ihaili intialaista kulttuuria. Kun Holst ei löytänyt mielestään kelvollisia käännöksiä Rigvedasta ja Mahabharatasta, hän alkoi itse opiskella sanskritia. Myöhemmin hän sävelsi useita teoksia, jotka saivat innoituksensa intialaisesta mytologiasta.
Tämä ei ole toisen kulttuurin varastamista vaan luovan yksilön normaalia toimintaa. Halki historian taiteilijat ovat etsineet inspiraatiota kaikkialta maailmasta ja yrittäneet vieraisiin kulttuureihin perehtymällä ruokkia omaa luovuuttaan sekä ymmärtää ja juhlistaa yleisinhimillistä todellisuutta.
Vakavasta sisällöstään huolimatta The War on the West on viihdyttävää luettavaa. Oppi-isänsä, filosofi Sir Roger Scrutonin hengessä Murray kirjoittaa sivistynyttä mutta hersyvin sivalluksin maustettua proosaa, jossa peribrittiläinen wit kukkii kaikessa loistossaan. Esimerkiksi rasistista puutarhanhoitoa käsittelevä luku on kerrassaan hulvaton. Kukapa ei olisi tullut ajatelleeksi, että kasvien lajitteleminen ”natiiveihin” ja ”eksoottisiin” on vain yksi rotuerottelun ilmentymistä?
Murrayn kirja on arvokas mutta ikävän harvinainen valonpilkahdus maailmassa, jossa kaksinaismoralismista on tullut normi, antirasistien retoriikka kuulostaa hämmentävän rasistiselta ja feministejä eivät miesspesifit tasa-arvo-ongelmat kiinnosta.
On harmillista, että sitä ole suomennettu. Toivottavasti joku aikaansa seuraava kustantaja pian tarttuu toimeen.
