Lähtökohtaisesti fasistisessa poliittisessa järjestelmässä on keskeistä estetiikka, politiikan esittäminen erilaisten tunnusten ja erityisesti kulloistenkin valtion vihollisten kontekstissa. Estetiikka ja tunne symboleineen hallitsee poliittista elämää, jossa järki, tiede, totuus ja totuuteen pyrkiminen, sekä yksilön aloitteellisuus ovat toisarvoisia poliittisen eliitin ja valtion edustamien intressien rinnalla.
Venäläinen fasismi ei itse asiassa poikkea merkittävällä tavalla perinteisestä eurooppalaisesta fasismista. Venäläinen fasismi näyttäytyy siis historiallisessa mielessä hyvin pitkälti samassa kontekstissa; ylhäältä alas suuntautuvana politiikkana ja projektina (miksi ei myös päättymättömänä prosessina), jossa ruohonjuuritason sijaan keskeistä ovat hallitsevan eliitin intressit. Kuten aikaisemmissa fasistisissa järjestelmissä, myös venäläinen fasismi keskittyy eriyttämään yksilöt toisistaan eli toisin sanoen hävittämään riippumattomat kansalaisyhteiskunnan elementit ja organisaatiot, jotka saattaisivat horjuttaa valtion ja eliitin asemaa ja intressejä.
Poikkeuksen esimerkiksi saksalaiseen fasismiin muodostaa uskonto. Ateismin sijaan ortodoksinen kirkko on ollut varsinkin presidentti Vladimir Putinin Venäjällä keskeinen ja elimellinen osa valtakoneistoa ja tuonut hengellisen jatkeen Putinin politiikalle.
Venäläisellä fasismilla on myös pitkä ja polveileva historia. Bolsevistisen vallankumouksen jälkeen fasistiset ideat kukoistivat erityisesti valkoisten emigranttien parissa ja ne otettiin myöhemmin käyttöön osittain Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton aikana toisen maailmansodan jälkeen. Stalin pelkäsi Adolf Hitlerin kukistumisen jälkeen, että Amerikan ja Britannian vaikutuksesta venäläiset voisivat yksilötasolla voimaantua ja vapautua. Tämän vuoksi Stalin käänsi Neuvostoliiton voiton totalitaristisen järjestelmän ja venäläisen imperialismin ansioksi. Kuten hyvin tiedetään, entisistä liittolaisista tuli pian vihollisia ja rautaesirippu laskeutui vuosikymmeniksi jakaen Euroopan länteen ja itään. Länsimaat esitettiin neuvostopropagandassa fasistisina toimijoina, jotka uhkaisivat Neuvostoliiton olemassaoloa ja riistäisivät sen kunnian, arvon ja aseman.
Seuraavina vuosikymmeninä fasismia käytettiin rajoitetusti. Fasismi oli osa kommunistisen puolueen ideologiaa ja poliittisessa propagandassa fasismi koski lähinnä vain natsi-Saksaa ja suuren isänmaallisen sodan voittoa. Vuosikymmeniä myöhemmin kummatkin rajoitteista katosivat. 1990-luvun alussa Venäjän liberaalieliitti pyyhkäisi pois antifasistisen kirjallisuuden ja taiteen, mutta kuten tiedetään, liberaalikausi jäi saavutuksiltaan olemattomaksi ja sen merkitys Venäjän historian pitkässä kulussa on oikeastaan merkityksetön.
Vapaus on orjuutta ja homo sovieticus elää ja voi hyvin
Mihail Gorbatsovin 1980–luvun reformien arkkitehti Aleksander Yakovlev totesi profeetallisesti jo vuonna 1999, kuinka Venäjän turvallisuuspalvelu muodostaa maalle fasismin kehdon. Yakovlevin mukaan edellä mainittu perustuu siihen, että vuodesta 1917 lähtien Venäjällä on totuttu elämään yhteiskunnassa tai paremminkin olosuhteissa, joita rikollinen ja totalitaristinen valtiokoneisto johtaa.
Yakovlev jatkoi edelleen kuinka kautta maailmanhistorian on ollut selvää, että rosvous jossa ideologia on pyhitetty, yhdistää sekä kommunismin että fasistisen maailman ja niiden yhteiskunnalliset olosuhteet. Kuten Hannah Arendt kirjoitti teoksessaan Totalitarismin synty (1951, suom. 2016) on selvää, kuinka totalitaristinen valtiokoneisto riistää ihmisiltä kyvyn muodostaa mielipiteitä ja kyvyn määritellä itsensä erillisiksi muista yhteiskunnan jäsenistä tai maan hallinnosta. Venäjällä kaikki tämä on ollut arkipäivää aina 2000–luvun alusta lähtien ja keskeinen osa Vladimir Putinin ideologista maailmankuvaa.
Neuvostoliitossa syntynyt ja nykyään amerikkalainen kirjailija Masha Gessen on todennut osuvasti teoksessaan Venäjä maa vailla tulevaisuutta (2017), kuinka homo sovieticus eli ”neuvostoihminen” elää ja voi edelleen hyvin myös Putinin hallinnon alla.
Gessenin mukaan homo sovieticus ei lähtökohtaisesti ymmärrä vapauden tematiikan päälle mitään. Näin vapaus koetaan lähtökohtaisesti vieraaksi ja jopa uhkaavaksi arvoksi. Venäläinen haluaa tämän ajattelun mukaan tulla johdetuksi ylhäältä alas, koska niin on helpompaa ja niin on aina ollut. Jos näin on, putoaa myös arvopohja tavoitella edes teoriassa demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltiota tai vapaata mediaa.
Kun kaikkiin edellä mainittuihin ilmiöihin yhdistetään Putinin hallinnon korostama neuvostonostalgia ja sen ylistäminen sekä kaukaisen menneisyyden ihannointi aina Stalinin arvostusta myöten, saadaan kokoon Vladimir Putinin ideologinen paradigma.
Putinilla on siis aito ideologia, vaikka Suomessa usein annetaan ymmärtää toisin.
Sota päätti suomettumisen aikakauden
Vladimir Putinin pakkomielteinen suhde Ukrainaan on jäänyt Suomessa ja muuallakin lännessä jostain syystä vaille ymmärrystä, vaikka suomalaiset mielellään haluavat esiintyä Venäjän asiantuntijoina. Poliitikkojen ohella myös tieteen tekijöillä on aihetta katsoa peiliin.
Suomalainen politiikan ja tieteen eliitti sekä erityisesti media elivät Ruususen unta aina helmikuun loppuun asti. Vasta tällöin lopulta havahduttiin todellisuuteen ja siihen, millainen naapuri maallamme lopulta on. Median kielenkäyttö ja ilmaisut Venäjän ja Putinin politiikasta muuttuivat kertarysäyksellä. Natosta alettiin väistelyn ja pelkäämisen sijaan keskustella ensimmäistä kertaa avoimesti ja aidosti.
Tämä kaikki tapahtui vain puoli vuotta sitten, vaikka ennusmerkkejä oli olemassa jo pitkin 2000-lukua: Anna Politkovskajan ja Boris Nemtsovin surmista, Georgian sodasta ja monesta muusta tapauksesta lähtien. Sen sijaan, että Suomessa oltaisiin keskusteltu aidosti Venäjän ongelmista asioiden oikeilla nimillä, harrastettiin erityisesti 2000-luvun alusta lähtien varsinkin presidentti Tarja Halosen johdolla kissadiplomatiaa – Venäjän intressien ja aseman ymmärtämistä. Poikkeuksen tähän muodostaa puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok.) kuuluisa Venäjä, Venäjä, Venäjä -puhe.
Monella poliitikolla on peiliin katsomisen paikka. Pääsääntöisesti suomalainen poliittinen eliitti vasemmalta oikealle naiivilla tavalla ”tuki Venäjän demokratisoitumista ja oikeusvaltion, sekä ihmisoikeuksien kehittämistä”. Kaiken huipuksi poliitikkomme päättivät hankkia ja turvata energiansaantimme venäläisen ydinreaktorin hankkimisella.
Suomettuminen ei toisin sanoen suinkaan päättynyt vuoteen 1991, vaan se jatkui aina helmikuun
lopulle 2022.
Ukraina on Vladimir Putinille kuin Neuvostoliitto Adolf Hitlerille
Adolf Hitler puhui pitkin 1930-lukua Neuvostoliitosta ja venäläisistä Saksan arkkivihollisena, joka on arjalaisen rodun ylivallan tiellä. Ukrainasta on tullut Vladimir Putinille jossain määrin samankaltainen viholliskuva. Ukrainan sodan strategia on ollut niin ikään samanlainen kuin Saksalla aikoinaan Neuvostoliiton kanssa: maan totaalinen tuhoaminen sekä kulttuurisen identiteetin murtaminen kaikilla mahdollisilla tasoilla. Putinin harhaiset väitteet siitä, miten Ukraina toimii lähteenä ja alustana muun muassa Venäjän vastaisille amerikkalaisrahoitteisille biologisille aseille on yhtä harhainen kuin Hitlerin näkemys juutalaisten globaalista salaliitosta.
Todellisuuspohjaa ei ole. On vain suuren johtajan sanoma, joka uppoaa vaivatta medialukutaidottomaan kansaan.
Putinin neuvottomuus kohdata Venäjän tosiasiallisia ongelmia on noussut esiin säännöllisin väliajoin. Kuten Neuvostoliiton aikana, löytyvät myös nyky-Venäjällä syyt sisäiseen kehittymättömyyteen aina maan rajojen ulkopuolelta ja erityisesti lännestä.
Ukrainan tapauksessa kaikki Putinin painajaiset ovat realisoituneet. Ukrainasta tuli viimeistään vuodesta 2004 lähtien Venäjän ulkopolitiikan yksi keskeisimmistä ankkureista, mutta myös päänsäryistä.
On muistettava, myös kuinka Putinin hallinto yllättyi täydellisesti siitä, miten vahva ukrainalaisten halu integroitua Eurooppaan ja liittyä EU:n ja jopa Naton jäseniksi lopulta oli. Vastaus ukrainalaisten haluun oli Putinille tyypillinen. Kuten hyvin muistetaan, Venäjä puuttui suoraan vuoden 2004 presidentinvaaleihin ja hämmensi kaikin mahdollisin keinoin Ukrainan sisäpolitiikkaa.
Erittelemättä enää Ukrainan sodan raakuuksia on selvää, että Vladimir Putin jää historiaan fasistiruhtinaaana, mitattiin tätä omaisuudella, julmuuksillla tai valehtelun määrällä. Saavutukset ovat jo nyt mittavat ja länsimaiden heikkouden takia niitä nähdään vielä lisää.
Länsimaiden on tehtävä pian valinta: halutaanko ylläpitää edelleen naiivia dialogia despootin kanssa vai järjestetäänkö kansainväliset suhteet uudella tavalla ja uudelta pohjalta. Tangoon tarvitaan aina kaksi. Ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) vielä sodan alussa lausumat toiveet ”dialogista Venäjän kanssa tulevaisuudesta” edustavat macronilaista epäonnistunutta linjaa, jonka kautta Putinia ja Venäjää ei voida enää jatkossa lähestyä.
