”Pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallituskausi, jonka Alexander Stubbin (kok.) pätkäjakso kangerrellen loppuunsaattoi, oli maan talouden kääntämiseksi nousuun menetetty nelivuotisjakso”, Jan Vapaavuori toteaa torstaina ilmestyneessä kirjassaan Puoliholtiton Suomi (Otava).
Euroopan investointipankin varapääjohtajana nykyään toimiva Vapaavuori kertoo kirjassaan, että syy Kataisen hallituksen epäonnistumiseen oli erityisesti se, että hallituksen osapuolet eivät luottaneet toisiinsa.
”Tällä kertaa asetelma oli läpeensä tulehtunut alusta alkaen”, Vapaavuori kertoo.
Hän arvostelee kirjassaan erityisesti Kataisen hallituksen tärkeimmän rakenteellisen uudistuksen eli kuntauudistuksen epäonnistumista. Vapaavuori itse osallistui hallitusneuvotteluissa vuonna 2011 työryhmään, jonka käsiteltävinä kunta-asiat olivat. Hän tunnustaa, että muuten hyvin sujuneessa ryhmässä tehtiin ainakin yksi ”iso, megaluokan virhe”, kun kuntauudistuksen toteuttamisen keinot jätettiin kuntaministerin arvioitavaksi.
Vapaavuori kehuu kirjassaan kuntaministeri noussutta Henna Virkkusta (kok.).
”Kuntaministeriksi hallitukseen noussut Henna Virkkunen on vastuullisimpia, kokonaisvaltaisimmin ajattelevia ja ryhdikkäimpiä tapaamiani poliitikkoja. Hänelle annettiin kuitenkin poikkeuksellisen vaikea tehtävä, joka nopeasti muuttui mahdottomaksi, kun omatkin joukot vetäytyivät hankkeen takaa.”
Vapaavuoren mukaan pääministeri ”Katainen puolusti urhoollisesti kuntaministeriään julkisuudessa, mutta käytännössä hallituskumppanit veivät yksi kerrallaan välineet uudistuksen toteuttamiselta kuntaministerin kädestä. Syyttömiä eivät olleet kokoomuslaisetkaan kansanedustajat, vaikka eivät barrikadien eturivissä mellastaneet”.
Virkkusen tehtävä muodostui mahdottomaksi, kun pakkoliitosten mahdollisuudesta luovuttiin kun ”ensimmäisenä hermot pettivät demareilla”.
”Kokonaisasetelman mielettömyyttä kuvaa se, että seuraavalla vaalikaudella ollaan sote-uudistuksen myötä siirtämässä puolet kuntien tehtävistä pois niiltä ilman sen suurempia kunnalliseen itsehallintoon liittyviä tunteenpurkauksia. Mutta onneksi kuntavaakunat jäävät!” Vapaavuori toteaa.
”Pala kerrallaan riitaisa hallitus luhisti oman korttitalonsa, vaikka eduskunnalle käytiin kerta toisensa jälkeen mainostamassa yhtenäistä ja päätöksentekokykyistä hallitusta”, Vapaavuori kertoo.
Kuntauudistuksen vesittyminen teki mahdottomaksi myös sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen.
”Lopputuloksena kuntasektorilla – eli puolessa maan julkisesta taloudesta – ei juuri mikään muuttunut ainakaan parempaan suuntaan vaalikaudella, jolloin käänne olisi ollut välttämätöntä saada aikaan”, Vapaavuori toteaa.
Vapaavuori epäilee kirjassaan, että yksi syy ”hallitusneuvotteluiden sotaisaan yleistunnelmaan saattoi olla silläkin, ettei vasemmistolla ollut tuolloin selkeää johtohahmoa. Jutta Urpilainen oli Sdp:n puheenjohtajana vielä varsin kokematon, eikä hänen asemansa puolueessa ollut kiistaton. Vanha isäntä Eero Heinäluoma hääräsi neuvotteluissa keskeisessä roolissa taloustyöryhmän vetäjänä varsin itsenäiseen tyyliinsä”.
Hallituksen kollegoista Vapaavuori arvostelee kirjassaan erityisesti vihreiden puheenjohtajaa ja silloista ympäristöministeriä Ville Niinistöä sekä Urpilaisen tilalle toukokuussa 2014 valtiovarainministeriksi noussutta Antti Rinnettä.
”Varsinkin vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä oli Kataisen hallituksessa ikävä tapa yrittää nostaa itsensä muita ministereitä ylemmäksi ja uhata ministerikollegoitaan asian viemisellä puheenjohtajien pöytään, jos hänen vaatimuksiinsa ei suostuta”, Vapaavuori kertoo.
Rinteestä Vapaavuori kertoo, että toisin kuin yleensä valtiovarainministerit, tämä pyrki lisäämään budjettineuvotteluissa menoja, kun yleensä valtiovarainministerin tehtävä on yrittää hillitä sektorikohtaisten menojen kasvua.
Vapaavuori vihjaa kirjassaan, että hallitus olisi ehkä ollut syytä hajottaa sen jälkeen, kun pääministeri vaihtui Kataisesta Stubbiin jälkimmäisen tultua valituksi kokoomuksen uudeksi puheenjohtajaksi.
”On toki ihmisluonnon vastaista olettaa, että tuore pääministerikandidaatti epäilisi omia kykyjään ja omaehtoisesti kieltäytyisi ehkä vain kerran elämässään eteen tulevasta mahdollisuudesta. Harva hallitustaan hajottaa, vielä harvempi jo ennen sen syntymistä. Siksi tulisikin pohtia, pitäisikö Suomessa automaattisesti järjestää uudet vaalit, jos pääministeri on vaihtumassa tilanteessa, jossa vaalikaudesta on kulunut vaikkapa yli puolet. Alusta alkaen puolihalvaantuneista hallituksista ei ole maalle suurta iloa. Vuosikin on nykymaailmassa pitkä aika”.