Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa saavutti hiljattain sadan päivän rajapyykin. Sota on usein diplomatian arvaamattomin muoto ja harvoin johtaa ainakaan täysin niihin tuloksiin, joita on alun perin tavoiteltu. Moskovassa kuviteltu lyhyt sota ja nopea Kiovan kaataminen on kääntynyt toistaiseksi pisimmäksi kahden valtion väliseksi sodaksi kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, jossa maalitolppia on siirrelty jatkuvasti sotamenestyksen tai oikeastaan sen puutteen mukaisesti.
Sodasta piti tulla Venäjän voimannäytös, Vladimir Putinin blitzkrieg -hetki, jolla kertaheitolla palautetaan menetetyn suurvallan pääomaa. Venäjä ei kuitenkaan näyttäydy tällä hetkellä kaikkivoipaiselta sotakoneelta, joka vaikuttaa kansainvälisen politiikan varjoissa jokaisen nurkan takana. Lännessäkin ruokittu mielikuva maailmanlaajuista varjoteatteria johtavasta Venäjästä on varmasti sopinut Kremlille, joka taantuvaksi suurvallaksi on pelannut vähäisiä korttejaan globaalilla areenalla yllättävänkin hyvin ennen helmikuun hyökkäystään.
Kun olosuhteet Venäjän valtakeskittymien ympärillä kiristyvät, esille nousevat toistuvasti spekulaatiot vallanvaihtumisesta. Eristyksiin maansa ajanut sairastava autokraatti keskellä vaikeasti voitettavaa sotaa voisi monin tavoin tarjotakin syitä pitää vähintäänkin valtasuhteiden muutosten mahdollisuudet tarkkailijoiden takaraivoissa. Ei ole täysin poissuljettua, että Venäjällä jotkut voisivat haluta ulospääsyn epämiellyttäväksi muodostuneesta sodasta ja takatien eroon talouspakotteista. Edellytys tälle saattaisi lännessä olla monille se, ettei Kremlissä ainakaan istuisi ”Butšan teurastaja”.
Asioiden on muututtava perusteellisesti
Vallanvaihdokset eivät siltikään tarkoita automaattisesti muutosta parempaan. Muutokset ylimmässä johdossa voisivat antaa Venäjälle myös lähinnä uusvanhat kasvot, sillä Euroopassa olisi yhä pohjimmiltaan valtava arvokuilu idän ja lännen välillä. Venäjän hyökkäyssota pakottaakin pohtimaan sitä, voivatko autokratiat ja demokratiat elää rinnakkain rauhassa.
Ainakin kahden asian olisi muututtava perusteellisesti, jotta rinnakkaiselo olisi siedettävää.
Ensinnäkin Venäjän olisi luovuttava sen sotaisasta seikkailupolitiikasta. Moskovan on tultava siihen johtopäätökseen, että sotien lietsonta ja aloittaminen maailmalla on Venäjän intressien kannalta kestämätöntä.
Valtaapitävien huomio olisi käännettävä ulkopolitiikasta sisäpolitiikkaan ja visiointiin siitä, miten Venäjästä tulisi paras mahdollinen valtio venäläisille.
Toinen mutta perusteellisempi ja samalla vaikeampi tarve liittyy itsereflektioon. Venäjä tarvitsee oman toisen maailmansodan jälkeisen ”saksaprosessinsa”, jonka kautta se voi kohdata oman lähihistoriansa ilman, että seurauksena olisi romahdus sen alle tai maan tulevaisuuden vaihtoehtojen poisrajautuminen.
Historia ei ole täydellinen ohjekirje tulevaan, mutta vähintäänkin se toimii kansakunnan moraalisena kompassina. Jos sitä peukaloi liikaa, kuten Venäjä tekee pyyhkiessään menneisyyttään pois, menettää kansakunta itsetuntonsa ja samalla suuntansa. Ukrainassa paljastuneet venäläisten ihmisoikeusrikkomukset ja terrori ovat tästä karu ilmennys.
Venäjän sysääminen itsereflektion polulle alkaa kuitenkin Ukrainasta. Käytännössä se edellyttää sitä, ettei sotimisesta muodostuisi kannattavaa politiikkaa. Tämä puolestaan vaatii sitä, että länsi kykenee riittävän vaikuttaviin vastatoimiin ja että ukrainalaisilla on käytössään parhaat mahdolliset keinot puolustaa itseään.
Taikaluoteja ei ole
Eteen tulee kuitenkin moraalinen ongelma, kun inhimillisesti raskaimman hinnan Venäjän kurssin muuttamisesta maksavat nyt ukrainalaiset. Silti sekin on ymmärrettävä, että vain ukrainalaiset voivat päättää oman kipupisteensä sen osalta, milloin taistella ja milloin ryhtyä keskusteluihin Venäjän kanssa. Länsi voi ja sen pitää tukea edellistä ja Ukrainan asemointia suhteessa Venäjään, mutta se ei voi sanella Kiovalle jälkimmäistä.
Nähtävissä ei ole sellaisia lopputulemia tai taikaluoteja, joiden johdosta myönnytysten tekeminen Ukrainan toimesta johtaisi sen itsensä kannalta kestävään ratkaisuun. Myönnytyksiin on myös lyhytnäköistä ryhtyä, ennen kuin edes tiedetään, mihin niillä pyritään. Ikävä kyllä, sodan loppuminen hinnalla millä hyvänsä ei ole aina itseisarvo. Tällöinhän ukrainalaiset olisivat lopettaneet itsensä puolustamisen jo sodan alkuvaiheissa tappioiden minimoimiseksi. Lännessä tätä on välillä vaikea sisäistää, joka lienee osa maailmansotien perintönä syntynyttä maantieteellistä traumaa.
Mikäli niin sanottuja myönnytyksiä tehdään itseisarvoisen tavoitteen nimissä, jätämme huomiotta päätösten pitkäaikaiset vaikutukset. Venäjä ei voi tulla sodasta ulos voittajana ja tämä lännessä on ymmärrettävä silläkin riskillä, ettei Putinin kunnia tätä kestäisi. Kyse on viime kädessä siitä, minkälaisia asetelmia idän ja lännen välille halutaan pedata sodan jälkeiselle ajalle. Kuten kaikissa sodissa, poliittiset asemat luodaan taistelukentillä. Siksi on lännenkin etu, että Venäjä kuluttaa itseään nyt mahdollisimman paljon, jotta sen kyky luoda uhkia muualla heikentyy merkittävästi.
Samaan aikaan kannattaa hiljaisesti pitää silmällä idän valtakamppailuja. Arvaamattomat valtatyhjiöt saattavat olla sodan yksi seuraus, jonka hallintaan on löydyttävä keinot. Eteen voi avautua nopeastikin tilaisuus ohjata Venäjää poispäin sotapolulta, mutta ratkaiseva työntö tälle alkaa Ukrainasta. Venäläisten on lisäksi itse haluttava kulkea toiseen suuntaan, mutta tämän muuttamiseksi ulkopuolisilla on lopulta rajalliset keinot.
