Toimittaja Martti Backmanin (päätoimittajana aiemmin Iltalehdessä ja Suomen Kuvalehdessä) dokumenttiromaani kertoo jännitystarinan 1930-luvulta. Luutnantti Vilho Pentikäisen onnistui kymmenen vuoden ajan Suomen armeijan yleisesikunnan valokuvaajana kerätä Neuvostoliitolle kaikkea mahdollista tietoa sotilassalaisuuksistamme. Tuolloin teko ei nauttinut ”sananvapauden” sädekehää.
Pentikäinen kopioi Johanneksen kirkkoa vastapäätä olevassa, silloisessa ”ohranan talossa” filmille valtaisat määrät arkaluontoista aineistoa. Hän myös valokuvasi laitoksen valtuuttamana kaikkea mahdollista sotilastoimintaan liittyvää.
Pieni, mitätön virhe hänen vakoilutyössään johti siihen, että juuri ennen vuoden 1933 vappua Pentikäinen pakeni autolla kohti itärajaa loikatakseen toimeksiantajansa, Neuvostoliiton puolelle.
Tapahtumaketjusta käynnistyi joukko kiinniottoja ja kuulusteluja, joiden seurauksena paljastui taitavasti ulkomailta asti organisoitu vakoilijaverkosto. Epäiltyjen joukossa on hyvin toisistaan poikkeavia ihmistyyppejä – aivan kuin kyse olisi agenttielokuvan käsikirjoituksesta: on koviksia, raukkoja, kylmäkalleja, on murtuvia pikkutekijöitä ja todellisia ammattilaisia, miehiä, naisia.
Vaikka Backman kirjoitti aiheesta romaanin, faktat pääosin pitävät, joskin keskustelut ja tietty tarinan kuljettelu palvelevat juonen sujuvuutta ja houkuttelee lukijaa jatkamaan. Seikka mikä kirjassa hämmästyttää – tai ainakin panee epäilemään – on Etsivän keskuspoliisin virkailijoiden pehmeys ja kohteliaisuus ilmiselviä konnia kohtaan. Ei puhettakaan aggressiivisista menetelmistä, väkivallasta tai sillä edes uhkaamisesta.
Tässä tarinassa Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki esiintyy roolissa, joka on vastoin hänestä muissa yhteyksissä tai tilanteissa kerrottua. EK:n kuulustelijat suorastaan tuhlaavat aikaa pehmoiluun, hemmottelevat ja jaarittelevat kuulusteltaviensa kanssa liki pikkurilli pystyssä.
Lopputulos on kuitenkin taattu: he selvittävät vakoilijaverkostoa ja käytännössä tuhoavat 1930-luvun Suomessa toimivan neuvostoliittolaisten tietojen keruun. Yksi poikkeus epäiltyjen joukossa kuitenkin oli.
Rouva Martin Amerikasta olikin tarjoilija Schul Riikasta
Kaivopuiston eliittihuoneistosta kesken kekkereiden pidätetty hienostorouva Mary Louise Martin on näytelmän Mata Hari, mestarivakooja, jonka pokka piti loppuun saakka. Hän noudattaa kaikkia vakoojille opetettuja neuvoja: hän ei myönnä mitään, kieltää kaiken. Hän kuuntelee naama peruslukemilla, kun etsivät kertovat hänestä selville saamiaan tietoja.
Martinin menneisyys kuvaa mainiosti 1930-luvun kansainvälistä tilannetta ja yleismaailmallista innostusta kommunismin nousuun. Ilmiöön liittyy paljon kritiikitöntä idealismia, joka paljastuu kymmenien tuhansien ihmisten siirtyessä vapaaehtoisesti rakentamaan utopiayhteiskuntaa Neuvostoliittoon. Neuvostodiktaattori Josif Stalinin järjestelmällinen petos päättyy laajoihin kansamurhiin.
Oikeastaan rouva Martin kohoaa kirjan kiinnostavimmaksi hahmoksi luonteen lujuutensa ja salaperäisen menneisyytensä vuoksi. Hän hallitsee itsensä ja sanelee pitkälle koko kuulusteluprosessin etenemistä. Hänen pitkä vankeustuomionsa ei horjuta henkistä ryhtiä, hän ryhtyy jopa opiskelemaan ja viihtyy eristyksissäkin melko hyvin. Hänet luovutetaan kuitenkin sodan aikana saksalaisille, ja tie päättyy keskitysleirille.
Suomi ei päässyt rankaisemaan – ”luonnollinen” kuolema à la Stalin
Vilho Pentikäisen loikattua Neuvostoliiton puolelle, häntä pidettiin pitkään valehtelijana, kunnes puolustusministeri Kliment Vorosiloville uskallettiin lähettää tiedustelu. Pian isännille selvisi, että Pentikäinen oli kymmenen vuoden ajan toimittanut suuren määrän huippuarvokkaita tietoja Neuvostoliitolle.
Nyt Pentikäisen kiusaaminen loppui ja hänet siirrettiin sotilastiedustelun vierastaloon. Moskovassa oltiin jo jopa ystävällisiä, mutta huolelliset kuulustelut kuitenkin jatkuivat. Pentikäinen itsekin alkoi tajuta, että hänen pakonsa oli laukaissut liikkeelle vyöryn, jonka seurauksena puna-armeijan maailmanlaajuinen vakoiluorganisaatio oli kärsivä vakavia vaurioita.
Mitä Neuvostoliitto teki vakoilijalla, joka oli paljastunut ja paennut? Hän olisi ollut varmaan paras kuolleena, mutta säälistä hänet pantiin Lenin-kouluun. Hän osallistui Espanjan sisällissotaan, yleni majuriksi ja toimi Leningradin sotilaspiirin esikunnassa Suomen topografisen toimiston päällikkönä. Parempaa asiantuntijaa puna-armeija ei olisi voinut saada, kun se suunnitteli talvisotaa, hyökkäystä Suomeen.
Mutta pelosta elänyt ja nauttinut kommunistinen järjestelmä ei tuntenut Pentikäistä pitkään enää omakseen. Kun jatkosota ja Saksan operaatio Barbarossa alkoivat, käynnistettiin Neuvostoliitossa uudet harhaiset puhdistukset. Pentikäinen hävisi elävien kirjoista vuonna 1942, mutta silti rauhan ja valvontakomission tultua Suomeen jotkut väittivät nähneensä Pentikäisen Helsingissä everstinä.
Huhut eivät pitäneet paikkaansa, sillä Pentikäisen on myöhemmin tiedetty kuolleen ”kolmannen asteen ravitsemushäiriöön”. Kyseessähän olikin aivan normaali sen ajan neuvostoliittolainen kuolinsyy.
Mainittakoon, että kahta vuosikymmentä kuolemansa jälkeen neuvostojärjestelmä rehabilitoi Vilho Pentikäisen. Martti Backman kertoo, että Pentikäisen kunnia palautettiin, ja tämä palkittiin Lenin-kunniamerkillä palveluksistaan.
En tiedä, voisivatko edesmenneet presidenttimme J. K. Paasikivi, Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto olla halukkaita ylpeyteen tuosta samasta, heillekin myönnetystä palkinnosta – ”sotilas- ja siviiliansioista Neuvostoliiton hyväksi”.
Martti Backman: Vakoojat. Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933. Gummerus 2017.
