Tietyt poliitikot ja julkkikset ovat ottaneet asiakseen kotimaisen ruokatuotannon haukkumisen. Yhtenä perusteena on väite, että kotimaisella ruokatuotannolla ei ole kansantaloudellista merkitystä.
Väite on täysin väärä. Ruokatuotannolla on valtava kansantaloudellinen merkitys.
Hyvä ravinto pitää kansalaisten aivot iskussa ja ruumiin kunnossa. Jos ihmisellä aivot pelaavat, hän on luova. Jos kroppa toimii, terveydenhuoltokulut pienenevät. MIks sitten kotimainen olisi parempaa?
Oman ruokatuotannon perusteleminen pelkästään taloudellisin perustein on tyhmää. Onhan niitä muitakin perusteita.
On etuoikeus syödä omaa ruokaa, joka on läpinäkyvästi ja puhtaasti tuotettu.
Sisilialainen appelsiinifarmari Dino kertoi videokameralleni, että heillä nuoria opetetaan lapsesta pitäen arvostamaan ruokaa. Sitä pitäisi myös Suomessa korostaa.
Kirjoitan tätä tekstiä Etelä-Ranskassa. Paikallisille ruoka on tapa elää ja nauttia. Ruokailuun keskitytään joka päivä ja ruokahetki on yhteinen.
On aivan selvää että ruoka hankitaan paikallisesti läheltä toreilta ja pikkukaupoista.
Ruualla on tarina. Meillä on paljon mahdollisuuksia ruokavientiin, mutta meidän pitää ensin opetella kertomaan ruuan tarina.
Suomalainen ei ole tarinankertoja, eikä liioin herkuttelija samassa mielessä kuin monissa maissa, joissa ruoka on puheenaihe, perheen kokoontumishetki, nautinnon lähde ja päivän kohokohta.
Ruuan tarina on osa nautintoa. Osa antimia on myös juoma. Toisin kuin kuvitellaan esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa, maailman suurimmissa viinintuottajamaissa, viini lipittäminen ei kuulu joka hetkeen, mutta se on keskeinen osa nautintoa.
Se, mistä ruoka on ostettu ja mistä raaka-aineet tulevat, on tärkeää.
Suomalainen maatalous ja ruokakulttuuri kehittyy. Syömme enemmän terveellisesti välimereläisittäin. Se tarkoittaa monipuolista lautasta, eikä sitä että raaka-aineiden olisi tultava kaukaa.
Luin jostain, että suomalaisen lautanen on lähempänä välimeren ruokatapaa kuin kreikkalaisten. Siellä kansa lihoo pikaruualla ja mätöllä.
Unohdetaan jo Pohjois-Karjala –projekti, missä lautanen oli lastattu pelkällä karjalanpaistilla.
Otetaan esimerkki suomalaisesta lähiruuasta. Vierailin Kaartilan Jounin luona Juvalla kolme vuotta sitten. Jounin äiti Raija laittoi Kaartilan tilan mallaspossusta läskisoosia, jota ovat suomalaiset huippukokitkin käyneet nauttimassa. Pöydän antimista olivat ainoastaan sokeri, suola, voi ja maito ostettua. Pöydän antimina oli paljon metsän marjoista jalostettuja hilloja ja vihreitä höysteitä omasta puutarhasta. Oman possun lihan lisäksi.
Jos meillä ei ole omaa maataloustuotantoa, meillä ei ole hyvän ruuan tarinoita eikä ruokapöydän elämyksiä. Suomalaisen ruuan haukkuminen maistuu pahalta, eikä negatiivisuus ole koskaan hyvästä.
Onko näillä oman ruuan arvostelijoilla suu tuohesta kun eivät hyvän päälle ymmärrä?