[rev_slider alias=”demokratia-01″ mode=”header”][/rev_slider]Demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu.
Tämän Winston Churchillin lausahduksen kuulee aina, kun joku ensin harmittelee, että demokratia toimii heikosti.
Demokratian ansioluettelo on ylivertainen: Sodat ovat vähentyneet. Kaksi demokratiaa ei ole koskaan sotinut toisiaan vastaan. Voi jopa väitellä, onko demokratia hyökännyt valloitustarkoituksessa edes ei-demokratiaan. Yhdysvallat aloitti sodan Irakissa, mutta oliko tavoitteena vain kaataa diktatuuri ja levittää demokratiaa, siitä voi kiistellä.
Hyvinvointiakin demokratia on tuottanut. Maailmantalous kasvoi viime vuosisadalla ennen kaikkea demokratioissa, ja syntyi vakiintunut käsitys, että vain demokratian keinoin hyödyt voivat jakautua tasaisesti.
Vähemmistöjen oikeudet ja naisten asema ovat vahvistuneet demokratioissa.
Vielä vuosituhannen alussa juuri kenenkään mieleen ei olisi tullut kysyä, onko demokratian aika ohi. Nyt kysymystä pohditaan vakavissaan.
Kun Churchill lausui arvionsa, toinen maailmansota oli juuri päättynyt. Usko siihen, että demokratia on paras malli, eli vahvana.
Sodan jälkeen varttuneet uskovat edelleen kansanvaltaan. Yhdysvalloissa 72 prosenttia ennen toista maailmansotaa syntyneistä pitää ”välttämättömänä”, että he saavat elää demokratiassa.
Sen sijaan nuoret 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa syntyneet amerikkalaiset ajattelevat toisin. Heistä enää 30 prosenttia pitää demokratiaa välttämättömänä.
Luvut käyvät ilmi World Values Survey -tutkimuksesta, jota yhdysvaltalaistutkijat Roberto Stefan Foa ja Yascha Mounk siteeraavat omassa The Signs of Deconsolidation -artikkelissaan.
Samalla kun nuorten kiinnostus demokratiaa kohtaan on vähentynyt, on lisääntynyt vahvan johtajan kaipuu. 46 prosenttia amerikkalaisista ilmoittaa, että ei ole koskaan uskonutkaan demokratiaan vaan kaivannut jotain muuta.
The Economist-lehden nimeä kantava tutkimusyksikkö Economist Intelligence Unit onkin muuttanut Yhdysvaltain luokituksen ”täydestä” demokratiasta ”vajavaiseksi” demokratiaksi. Syynä arvonlaskuun – joka tehtiin jo ennen vuoden 2016 presidentinvaaleja – oli, että amerikkalaisten luottamus demokratiaan on heikentynyt.
Muutos ihmisten ajattelussa ei koske yksin Yhdysvaltoja, vaan samanlaista liikehdintää nähdään Euroopassakin.
Esimerkiksi Ranskassa jopa 40 prosenttia kansalaisista arvioi, että maan johtoon täytyy asettaa autoritäärinen hallitus, jota demokratia ei pääse rajoittamaan.
Lukuisissa EU-maissa yhä useampi pitää hyvänä ajatuksena sitä, että maan johtajan ei tarvitse osallistua vaaleihin. Romaniassa näin ajattelee 75 prosenttia kansalaisista, Espanjassa 50 prosenttia ja jopa Ruotsissa 25 prosenttia.
Demokratia on tavattu yhdistää markkinatalouteen. Ei ole toista ilman toista. Länsimaiden taloudellinen menestys ja hyvinvoinnin kasvu ovat toimineet hyvinä todisteina siitä, että ne kulkevat vääjäämättä yhdessä.
Tästä syystä länsimaissa on ajateltu, että demokratiaa kannattaa levittää itään. Niin on tapahtunutkin, ja merkittävin askel lienee ollut EU:n itälaajeneminen vuosituhannen alussa. Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneet maat pääsivät demokraattiseen unioniin ja omaksumaan markkinatalouden sääntöjä.
Silloin ajateltiin yleisesti, että Venäjäkin on valinnut demokratian tien ja että pääsemme pian nauttimaan jättimäisestä vapaakauppa-alueesta, joka ulottuu Dublinista Vladivostokiin.
Ja kun vielä Kiinakin havaitsee, että kansanvalta tuo kasvua, demokratia leviää melkein koko maailmaan.
Näinhän sitä toivottiin.
Nyt Venäjä on osoittanut, että sitä ei kiinnostaa demokratia. Kiina on puolestaan osoittanut, että talous voi kasvaa, vaikka maa elää yhden puolueen hallinnassa. Kiinalaiset eivät edes kaipaa demokratiaa, vaan heille riittää, että hallitus lupaa parempia oloja ja vieläpä toteuttaa lupauksensa.
Turkki taas on seissyt vuosikymmeniä EU:n ovella pääsemättä sisään. Nyt se näyttää itsekin haudanneen jäsenyyshankkeensa ja kääntyneen takaisin kohti yksinvaltaa. Sama uhkaa tapahtua jo EU:n sisälläkin Puolassa ja Unkarissa.
Suunta on kääntynyt, sanoo Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander. Demokratia ei enää leviä lännestä itään, vaan idän hallintomalli leviääkin länteen. Itä-Euroopasta tuttu populismi menestyy lännessä.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa populismi on jo saavuttanut merkittäviä voittoja. Donald Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi ja britit ovat päättäneet erota EU:sta. Majanderin mielestä tapaukset ovat huonoa mainosta demokratialle.
– Trumpin ja Brexitin jälkeen pitää kysyä, että jos demokratia on tällaista, kehtaako sitä edes tarjota malliksi muulle maailmalle.
Majander puhui lokakuun lopussa Helsingin yliopistolla. Samassa tilaisuudessa luennoi kolmen suuryhtiön hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos, joka myös on ollut huolissaan demokratian tilasta. Tosin hänen näkökulmansa on toinen.
Wahlroos kantaa huolta siitä, että demokratia ei enää kykene tekemään välttämättömiä päätöksiä, koska aina löytyy riittävän suuri vähemmistö kaatamaan ne. Hän kirjoitti tästä jo vuonna 2012 kirjassaan Markkinat ja demokratia, ja palaa aiheeseen tuoreessa Eva-pamfletissaan Hiljainen vallankumous.
Wahlroosin ajatukset ovat sukua vahvaa johtajaa kaipaavien ihmisten ajatuksille. Molemmat katsovat, että kansalaistorimainen diskuteeraus ei johda riittävän tehokkaaseen päätöksentekoon.
– Demokratia tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista. Yhteenkuuluvaisuuden tunne ei ole tärkein, vaan se, toimiiko systeemi. Asioiden pitää tulla hoidetuiksi, muuten meidät hukka perii, Wahlroos toteaa.
[rev_slider alias=”demokratia-02″][/rev_slider]
Useimmat suomalaiset ovat silti tyytyväisiä. Sama skeptisyys, joka vaivaa Yhdysvaltoja ei näytä levinneen tänne, ei ainakaan yhtä voimakkaana ilmiönä.
Ajatuspaja Magma kysyi viime keväänä, mitä mieltä suomalaiset ovat kansanvallastaan. ”Mielestäni suomalainen demokratia toimii nykyisin hyvin”, arvioi 70 prosenttia vastaajista.
Se osoittaa perusluottamusta nykyjärjestelmään. Kuitenkin melko moni ilmaisi huoliaankin.
Useampi kuin neljä kymmenestä sanoi, että Suomen asiat hoituisivat paremmin, jos päätöksenteko otettaisiin pois poliitikoilta ja annettaisiin riippumattomille asiantuntijoille.
Myös Elinkeinoelämän valtuuskunta selvittää säännöllisesti demokratiamme tilaa. Viime kesän Eva-kyselyn perusteella Turun yliopiston tutkija Juha Ylisalo totesi, että demokratian vastustajat ovat toistaiseksi jääneet yhteiskunnan marginaaliin.
– Poliittinen järjestelmä on onnistunut sitouttamaan itseensä esimerkiksi radikaalivasemmiston ja perussuomalaisten ympärille kehittyneet protestiliikkeet, jotka olisivat voineet toisenlaisissa oloissa kääntyä järjestelmävastaisille poluille, Ylisalo kirjoittaa.
Yksi paradoksi Ylisalon tutkimukseen sisältyy: ne, jotka ovat eniten nauttineet demokratian eduista, arvostavat sitä vähiten.
Eniten demokratiaa kannattavat kuusikymppiset. Sen sijaan 18–35-vuotiaista suomalaisista alle puolet pitää tärkeänä sitä, että saa elää demokraattisesti hallitussa maassa. Kaksi kolmasosaa nuorista siirtäisi päätöksenteon poliitikoilta asiantuntijoille.
Siis sama sukupolvi, joka on syntynyt valmiiseen hyvinvointivaltioon, sanoo, että kansanvalta on ihan ok, mutta muukin käy.
Jo entuudestaan tiedetään, että nuoret äänestävät harvemmin eikä politiikka kiinnosta heitä.
Ylisalo löytää ilmiölle useita selityksiä. Yksi on pitkään jatkunut talouskriisi, joka vaikeutti nuorten työnsaantia. Usein työmarkkinoiden ulkopuolelle putoaminen näkyy epäluottamuksena poliitikkoja kohtaan.
Toinen on se, että EU-Suomessa varttuneet näkevät politiikan teknokraattisena kysymyksenä. Politiikka näyttää pelkkänä hallintona, joka ei sisällä kiistanaiheita.
– Suuret poliittiset projektit, kuten hyvinvointivaltion rakentaminen, ovat olleet pitkälti valmiita, Ylisalo sanoo.
Kolmanneksi hän muistuttaa, että usein ikääntyminen korjaa sen ongelman, että politiikka ei kiinnosta. Kun ikää tulee lisää, yhteinen asioiden hoitokin alkaa vetää puoleensa.
Sotilasvaltaa kohtaan eivät sentään suomalaisnuoret tunne houkutusta. Sellaista kannattaa Evan mukaan vain neljä prosenttia.
Vahvaa johtajaa kaipaa kuitenkin joka seitsemäs nuori. ”Vahva” määriteltiin Eva-kyselyssä autoritaariseksi hahmoksi, jonka ei tarvitse mitata kannatustaan vaaleissa eikä eduskunnassa.
Vahvan johtajan kannatus nousee korkeaksi, kun tarkastellaan matalasti koulutettuja nuoria. Melkein joka neljäs kannattaa.
Ja kun tarkastellaan keski-ikäisiä duunareita, nähdään jotain kiinnostavaa. Melkein puolet pelkän ammattikoulun käyneistä viisikymppisistä miehistä kannattaa vahvaa johtajaa. He kannattavat muita useammin sotilashallintoa.
Keski-ikäistyville ammattikoulun käyneille voi toki selittää, että mitä vahvempi demokratia, sitä paremmin heillä itsellään menee. Voi sanoa, että he saavat parempaa palkkaa demokratiassa, mutta se ei auta. He kannattavat vahvaa johtajaa, vaikka se olisi vastoin heidän omia taloudellisia etujaan.
Vahvan johtajan populismi vetoaa niihin, jotka kokevat arvojensa olevan uhattuina. Arvoihin taas kuuluvat usein ajatus vahvasta kansallisvaltiosta ja päätöksenteon pitäminen omissa käsissä.
Arvojen lisäksi monella on syytä pelätä oman työpaikkansakin puolesta. Globalisaatio panee uusiksi talousjärjestyksen ja kilpailu kaataa kokonaisia toimialoja.
Globalisaation yhdistetään usein liberaaleihin arvoihin, sellaisiin kuin vähemmistöjen oikeudet, kansainvälisyys, yksilönvapaus ja jälkimaterialismi. Koska ne näyttävät liittyvät työpaikkojen menetyksiin, nekin koetaan uhkaksi. Tällöin turvaa haetaan perinteisistä arvoista.
Ranskassa – jossa tyytymättömyys valtioon on perinteisesti kuulunut kansalaisen perustunteisiin – työläiset ajattelevat yleisesti, että heidät on hylätty. Työläisistä 74 prosenttia arvioi, että he eivät tunne olevansa kotonaan Ranskassa. Luku on peräisin Ipsos-tutkimuslaitoksen kyselystä vuodelta 2014.
Hylätyt siirtyvät kannattamaan Kansallista rintamaa. Sen edellinen puheenjohtaja Marine Le Pen kuuluu suomalaistenkin populistien esikuviin.
Ipsos on muuten laatinut kiintoisan postikonttori-indeksin: Kansallisen rintaman kannatus kasvaa nopeasti niillä paikkakunnilla, joissa postikonttori on äskettäin suljettu. Tämä ei johdu siitä, että maaseudun ranskalaiset haluaisivat lähetellä kirjeitä, vaan siitä, että postin lakkautus symboloi valtion välinpitämättömyyttä.
– Suurin ja selvin poliittinen raja Euroopassa ei nykyään kulje oikean ja vasemman välillä, vaan suurkaupunkien ja maaseudun välillä, kirjoittaa Ajatuspaja Magman toiminnanjohtaja Nils-Erik Forsgård toimittamassaan kirjassa Demokratian kohtalo.
Kaupungeissa pohditaan identiteettiä ja ratkotaan ympäristökysymyksiä, maaseudulla etsitään keinoja selviytyä kurjistuvien elinolojen keskellä.
[rev_slider alias=”demokratia-03″][/rev_slider]
Suomessa maaseutua on vuosikymmeniä puolustanut maalaisliitto-keskusta, ja se on edelleen vahva liike. Kaupungistuminen ei ole nielaissut keskustaa, vaan se on kyennyt keräämään vahvan peruskannatuksen maaseutukunnista ja -kaupungeista. Kaupungistuminen kuitenkin jatkuu, ja uhka leijuu keskustan yllä.
Entä muut puolueet? Muillakin on syytä huoleen, ovathan äänestysvilkkaus ja puolueiden jäsenyys vähentyneet. Puolueisiin ei samastuta enää yhtä vahvasti kuin takavuosikymmeninä.
Puoluevallan huippupiste ajoittuu todennäköisesti 1970-luvulle, arvioi valtio-opin emeritusprofessori Lauri Karvonen teoksessa Poliittinen valta Suomessa. Silloin julkinen puoluetuki auttoi luomaan tehokkaat järjestökoneistot, puolueet jakoivat virkoja laajoissa paketeissa ja puolueilla oli laillinen monopoli ehdokasasettelussa. Uurnillakin käytiin.
Nykyisin kansalaiset äänestävät vaaleissa aiempaa laiskemmin. Aktiivisuus on laskenut viitisentoista prosenttiyksikköä 1960-luvun huippulukemista. Puoluejäsenyys on pudonnut 16 prosentista 8 prosenttiin. Äänestäjä vaihtaa pian puoluetta kuin paitaa.
Karvonen arvioi, että perustuslain taannoinen muutos vahvisti puolueiden asemaa, siirsihän se valtaa presidentiltä hallitus–eduskunta-akselille. Jos puolueet haluavat vielä vahvistaa asemiaan, niiden on tehtävä yksi suuri muutos: puolueiden pitää tunnustaa väriä.
– On luovuttava viime vuosikymmeninä yleistyneistä heterogeenisistä hallituskoalitioista ja siirryttävä ideologisesti selkeämpien hallitusten suuntaan, Karvonen sanoo.
”Ideologisesti selkeämpi” tarkoittaa, että puolueet ilmoittavat etukäteen, kenen kanssa ne menevät hallitukseen. Tällaista ”blokkipolitiikkaa” harrastetaan esimerkiksi Ruotsissa.
Malli muuttaisi merkittävästi suomalaista järjestelmää, jonka johtava periaate on ollut, että kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa. Se olisi askel kohti kaksipuoluejärjestelmää.
Kahden puolueen mallissa suuret linjakiistat käydään puolueiden sisällä eikä niiden välillä.
Esimerkiksi Britannian työväenpuolueen johtaja Jeremy Corbyn, jota pidetään voimakkaan vasemmistolaisena, ei monipuoluejärjestelmässä edes edustaisi työväenpuoluetta tai sosiaalidemokraatteja, vaan jotain vasemmistopuoluetta, Majander sanoo.
Eräällä tavalla Corbyninkin menetyksen takana on kansalaisten kyllästyminen demokratiaan – tai ainakin demokratian kasvoihin eli perinteisiin poliitikkoihin.
– Hän tulee perinteisten poliittisten eliittien ulkopuolelta, Majander toteaa.
Kun pohtii demokratian tulevaisuutta, on helppo tehdä pieni sivuloikka ja pohtia myös sosiaalidemokratian tulevaisuutta. Länsimaissahan demaripuolueet ovat kulkeneet viime vuosina alamäkeä.
Majander löytää alamäelle yhden syyn globalisaatiosta.
Kansallisvaltio on ollut sosiaalidemokratian tärkein väline, hän sanoo. Kansallisten rajojen sisällä toimii hyvinvointivaltio, jossa haavoja hoidetaan tulonsiirroilla ”jälkikäteen”; valtio kerää korkeilla veroilla suuren määrän rahaa, jota se jakaa kansalaisille, kun nämä kohtaavat ongelmia.
Majander arvioi, että globalisaation muuttamassa maailmassa kansallisvaltiolle tuottaa yhä suurempia vaikeuksia kerätä näin suurta pottia, että tulonsiirroilla voitaisiin hoitaa kansalaisten ongelmia. Pitää etsiä uusia keinoja.
– Jos sosiaalidemokratia haluaa mallina olla menestyksekäs myös tulevaisuudessa, sen täytyy satsata ensijakoon eli siihen, että yksilöt tulevat itse toimeen.
Populististen puolueiden tavoitteet eivät aina käy selville. Se tiedetään, että ne vastustavat yleensä maahanmuuttoa ja EU:ta, mutta mitä ne kannattavat? Mitä muuta kuin olemassa olevan purkamista ne ehdottavat?
Työeläkevakuuttajien toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes pohtii Demokratian kohtalo -kirjassa, mitä saattaa sisältyä siihen kansalliseen kiihkoon, joka populisteja kaikkialla leimaa. Hänen mielestään takana saattaa olla primitiivinen perustunne: pelko.
– Suosion takana voi olla ihmisten toive vahvemmasta valtiosta ja paremmin toteutuvasta turvallisuuden tunteesta oman maan tai alueen sisäpuolella.
Siimes itse myöntää, että hän on aliarvioinut turvallisuuden merkityksen. Hän itse kasvoi ”yhteiskunnallisesti aikuiseksi” 1990-luvun lopulla, jolloin perinteinen sodankäynti näytti väistyvän ja maailma kulkevan kohti ikuista rauhaa. Valtion väkivaltakoneiston merkitys näytti vähäiseltä.
– Se oli luksus-aikaa, eikä sitä tarvinnut miettiä. Oli toissijaista, miten vahva armeija tai poliisi meillä on.
Viimeistään Krimin valtaus vuonna 2014 sai Siimeksen muuttamaan mielipidettään.
– Olen valmis maksamaan veroja sen eteen, että meidän puolustusmenomme ovat riittävät. Toivon, että poliisien palkat ovat sellaiset, että voin pitää sen turvallisuuden, jonka varassa meidän vähäinen vapautemme kukoistaa, Siimes sanoi kuukausi sitten Helsingin yliopistolla.
Siimes sanoo ymmärtävänsä jopa Niccolò Machiavellia, italialaista poliitikkoa, joka 500 vuotta sitten totesi, että järjestyksen nimissä valtio saa käyttää voimaa keinoja kaihtamatta. Siimeksen mielestä julmuuksia ei tietenkään pidä tavoitella, mutta lopulta vain voima takaa ihmisille vapauden.
– Valtaa on uskallettava näyttää ja käyttää. Ilman sitä ei voi olla päättäjä eikä hallitsija.