Kalastus on paitsi hyvä harrastus myös tärkeä elinkeino monille suomalaisille. Olen itsekin viettänyt lukemattomia hienoja hetkiä kalastuksen parissa. Myös tulevilla sukupolvilla tulee olla siihen mahdollisuus. Edellisestä kalastuslain kokonaisuudistuksesta on jo 30 vuotta, joten uudistukselle on todellinen tarve.
Lain keskeisimmät uudistukset voidaan tiivistää kahteen kohtaan: 1) Kalastuspolitiikassa siirrytään kalastuksen säätelystä kestävään kalakantojen hoitoon ja siihen perustuvaan kalastuksen sääntelyyn. 2) Kalastuslupajärjestelmä yksinkertaistetaan ja siirrytään yhden valtakunnallisen luvan malliin.
Innokkaana kalamiehenä ja kalastuksesta vastaavana ministerinä on ollut mukavaa huomata että kalastus kiinnostaa ja siitä käydään vilkasta keskustelua. Ikävää sen sijaan on se että uusi kalastuslaki on joutunut vaalitaktikoinnin pelinappulaksi. Erilaisia uhkakuvia maalailemalla on luotu turhaa vastakkainasettelua uhanalaisten kalakantojen suojelun, kalastuksen harrastajien, ammattikalastajien ja vesialueiden omistajien välille.
Toisin kuin julkisuudessa on esitetty, uusi laki ei heikennä kalavesien omistajien asemaa, sillä kalastusoikeus ja siihen liittyvä määräämisvalta kuuluvat jatkossakin lähtökohtaisesti vesien omistajille. Kalastusta voidaan edelleen säännellä myös omistajien määrittelemillä lupaehdoilla. Suuri muutos tapahtui jo vuonna 1997 jolloin eduskunta päätti läänikohtaisista viehekalastus-luvista. Tällöin kaikille luvan lunastaneille tuli oikeus kalastaa yksityisillä vesialueilla.
Omistajat ovat keskeisessä asemassa kalavarojen alueellisia käyttö- ja hoitosuunnitelmia laadittaessa, sillä alueellinen suunnittelujärjestelmä perustuu alhaalta ylöspäin lähtevään prosessiin. Nykytilanteeseen verrattuna uutta on näiden suunnitelmien suurempi sitovuus ja laadunvarmistus viranomaistaholta.
Uuden lain myötä kalastuksen sääntelyn perusteeksi tulee kestävä kalakantojen hoito ja kalojen luontainen lisääntyminen. Kalat eivät noudata vesialueiden tai kalatalousalueiden rajoja. Siksi uusi kalastuslaki antaa raamin, jonka pohjalta paikalliset tekevät kalatalousalueilla hoitosuunnitelmat ja ELY-keskus hyväksyy ne. Jatkossa kalastuksen järjestäminen perustuu entistä enemmän tietoon ja alueelliseen päätöksentekoon ja vähemmän Helsingistä käsin tapahtuvaan sääntelyyn.
Eniten kiistelyä on herättänyt vapaa-ajan kalastuksen verkkorajoitus kahdeksaan verkkoon vene- tai pyyntikuntaa kohti. Asia jakoi vahvasti alan järjestöjä valmisteluvaiheessa. Koska kalakannat ovat eri vesistöissä erilaisia, on uudessa laissa mahdollisuus joustaa kahdeksan verkon pääsäännöstä.
Lain laajapohjainen ja avoin valmistelutyö otti lähes kahdeksan vuotta, mutta nyt maali vihdoin häämöttää. Uudistus on askel kohti kestäviä kalakantoja ja parempia kalansaaliita. Myös tulevat sukupolvet voivat nauttia vahvoista kalakannoista joista riittää kalaa myös kaupan tiskille myytäväksi.
Kirjoittaja Petteri Orpo on maa-ja metsätalousministeri (kok.).
