Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt sanoi aikoinaan: ”Speak softly and carry a big stick.” Puhu leppoisasti ja kanna isoa keppiä. Se kuulostaa melkein suomalaiselta valtioviisaudelta.
Euroopassa ja myös Suomessa kuullaan ajoittain reippaita ja suorastaan sotaisia puheenvuoroja Venäjän suuntaan. Venäjän toiminta ja etenkin sota Ukrainassa herättää ymmärrettävästi tunteita ja hiipii ihon alle. Suomen muuttunut turvallisuuspoliittinen asemakin saa monet löysäämään kielenkantojaan. Koetaan jotenkin rohkeaksi puhua mahdollisimman jyrkkään ja sotaisaan sävyyn – tavalla, johon ei aiemmin ole ollut kanttia. Mediakin noteeraa paremmin, jos maalaa mahdollisimman mustalla ja käyttää isoa pensseliä.
Vanhan sanonnan mukaan puhe on kuitenkin halpaa, ellei siihen liity konkreettisia tekoja tai valmiutta sellaisiin. Suomen ulkopoliittiseen linjaan on kuulunut ja kuuluu edelleenkin kultainen perinne, jonka mukaan puhumme mieluummin teoin kuin sanoin. Uho ei auta, ellei sanoilla ole katetta. Bluffaaminenkaan ei kannata, sillä naapurillamme on muita suurempaa halua ja kykyä katsoa kortit. On viisautta tukeutua faktoihin ja toimia niiden pohjalta.
Eurooppalainen ja suomalainen sotaisa retoriikka on liian suurelta osin onttoa. Eurooppa ei ole kyennyt riittävään yksituumaisuuteen, Ukrainan auttaminen tuntuu jatkuvasti olevan riittämätöntä, eikä edes Euroopan maiden oman valmiuden ylläpitäminen vastaa tilannekuvasta johtuvia tarpeita. On syytä kysyä, onko Euroopalla yhteistä tilannekuvaa? Mihin Eurooppa on varautunut vai luotetaanko vanhalla mantereella siihen, että varautuminen on jotenkin oudolla logiikalla pelkästään amerikkalaisille kuuluvaa hommaa?
Venäjä on siirtynyt sotatalouteen ja kykenee tuottamaan materiaalia armeijansa tarpeisiin. Eurooppa ja länsi sitä vastoin ovat edenneet kovin hitaasti oman aseteollisuutensa rakentamisessa. Tämä on varmasti huomattu myös Venäjällä. Tuotantokykymme ei vieläkään riitä edes Ukrainan tukemiseen, saati että se riittäisi Euroopan oman turvallisuuden takaamiseen laajemmassa konfliktissa. Euroopan maat jatkavat naiivisti turvallisuuden lainaamista amerikkalaisilta, vaikka USA on jo pitkään eri hallintojen aikoina patistellut Eurooppaa aikuistumaan ja ottamaan vastuuta itsestään.
Suomi puhuu tekojen, eikä uhon kautta. Niin on syytä toimia jatkossakin. Jokaisen, joka kokee tarvetta uhota sotaisalla retoriikalla, olisi hyvä aika ajoin tarkistaa löytyykö sanoille katetta. Uhoajan on vähintäänkin sitouduttava siihen, että omia valmiuksiamme määrätietoisesti parannetaan ja omasta sotatarviketeollisuudestamme huolehditaan ennen muuta meitä itseämme ja liittolaisiamme hyödyttävällä tavalla. Se vaatii tahtoa, mutta myös huomattavia resursseja.
Venäjän kehitys on tähän asti ollut monessa suhteessa ennakoitavaa ja johdonmukaista. Jatkossakaan ei ole perusteltua syytä uskoa, että Venäjä lähitulevaisuudessa muuttuisi toisenlaiseksi. Vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, tulee Venäjä jatkossakin uhkaamaan naapureitaan. Siihen naapureiden on myös varauduttava. Siihen on eurooppalaisten vähitellen herättävä.
Yhtälö on hankala. Julkisen talouden säästötarpeet ovat meillä ja monessa muussa Euroopan maassa suuria. Silti on realismia todeta, että me joudumme jatkossa maksamaan turvallisuudestamme aiempaa enemmän. On mahdollista, että jo lähitulevaisuudessa eurooppalaisten puolustusbudjettien tulee olla lähempänä Puolan tasoa kuin Naton lattiaa, johon siihenkään vain harva Euroopan maa yltää.
Ei ole tarpeen uhota. Ei ole tarpeen eskaloida konflikteja tai vaikeuttaa niiden ratkaisuja. Pikemminkin on syytä etsiä ratkaisuja ja estää konflikteja ennakolta. Se on halvin ja inhimillisin tapa toimia. Juuri siksi on oltava valmiutta huolehtia myös siitä, että voimme vastata pahimpiinkin skenaarioihin. Uho ei auta ja tyhjä puhe voi olla pahimmillaan jopa vahingollista. Suomen kultainen perinne on edelleen arvossaan. Suomi puhuu enemmän tekojen kuin sanojen kautta.
