Historia-alan yrittäjä ja historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa Aarre-lehdessä, miten alan harrastajalta eivät matkakohteet Suomessa lopu kesken.
– Alistuin henkilökohtaisiin matkustusrajoituksiini jo vuosia ennen koronaa. Millään ilveellä en innostu ulkomaiden historiakohteista. Niistä uupuu esivanhempien lihaa, verta, luita ja ytimiä. Ihmiskunnan yhteisen kertomuksen pitäisi puhutella historioitsijaa, mutta kun ei niin ei. Tauluni tyhjenee heti rajanylityksen jälkeen, Teemu Keskisarja kuvailee.
Keskisarja sanoo haukotelleensa pakollisilla työmatkoilla Tukholmalle ja Pietarillekin, vaikka ne kytkeytyvät suomalaisiin.
– Kadotetun Karjalan katson Suomeksi ja ehkä Vienankin. Kaikki muu on vierasta ja vieraaksi jää.
Hän sanoo toki harrastavansa maailmanhistoriaa – kirjoista ja tv-dokumenteista.
– Mutta sitä en yritä elää uudelleen. Kosketusetäisyyttä, haistamista ja maistamista varten on Suomi.
– Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli kirkkomaalla, tuttu nimi malmiristissä syntymä- ja kuolinpäivineen. Viitta valtatieltä metsään taistelu-, murha- tai teloituspaikalle. Katu, raitti, kansakoulu, silta, vainio tai raunio ilman merkintöjä kelpaa, kunhan tiedän kirjallisuudesta ja arkistoista, mitä tapahtui täsmälleen tässä.
Hän myöntää, että tietenkin ”esivanhemmista” ani harva on verisukulainen.
– Historian koskettelu ei liity Suomen valtioon eikä itsenäisyyteen. Kokemus ei ole isänmaallinen, pikemmin isän maallinen. Aistin aikamuotojen läpi ainoastaan tällä maaperällä, Keskisarja toteaa.
– Historia ei herää henkiin upouudesta näystä vaan piilotajunnan muistosta. Historiassa on kyse juurista, sukupolvien jatkumosta ja itseymmärryksestä. Siksi paikallisen, kansallisen, likeisimmän entisyyden ymmärrys on A ja O.
Hänen mukaansa ”Suomi on historiamaa parhaasta päästä. Museoita, taiteilijakoteja, veripeltoja, perinnepirttejä, tehdasvainajia, kotiseutupolkuja ja ajattomia miljöitä on enemmän kuin kukaan kerkeää käydä yhdessä kesässä tai sadassakaan”.
