Muistan sanotun, että loma ei ole yksin rentoutumista varten. Se on aika, jolloin on mahdollista rauhassa pohtia, mitä elämältä haluaa. Toivottavasti myös poliitikot ovat saaneet ansaitsemansa mietintätauon.
Politiikka kuvataan usein yhteisten asioiden hoitamisena. Ei se huono määritelmä olekaan, sillä hoitaminen on toiminnallinen käsite. Tavoitteiksi kirjattuna politiikka on yhteiskunnan muuttamista oikeudenmukaisemmaksi, vauraammaksi, kannustavammaksi, turvallisemmaksi. Paremmaksi.
Juuri nyt ihanteellisuutta pilkataan. Se on unelmahöttöä. Taktikointia ihastellaan. Pelimies taklaa, jos joku jotain yrittää. Saavutetuista asemista pidetään kiinni kynsin hampain. Syytökset hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisesta ovat sinkoilleet samojen kahden vuosikymmenen ajan, jossa sen menot ovat kaksinkertaistuneet. Yksi- ja kiilusilmäisyys yleistyy. ”Se mikä on minun, kuuluu minulle. Se mikä on sinun, kuuluu meille kaikille.”
Media ja varmaan suuri osa kansalaisistakin vaatii puolueilta ja poliitikoilta selkeyttä. ”Ei” on selvärajainen ilmaisu, kun taas ”kyllä” pitää useimmiten sisällään erilaisia vaihtoehtoja ja ehdollisuuksia. Liekö tässä yksi syy siihen, että ensin mainitun varaan helposti muotoillaan politiikan linjanmääritysten päälause, jonka verbi on ”tyrmätä”. Uudistuksiin pyrkivät kuvataan epämääräisten rakennemuutosten kyhääjiksi, kun taas vastustaminen on ryhdikästä. Ei kuntaremontille, ei sote-uudistukselle, ei energian lisätuotannolle, ei eläkeiän nostolle, ei sosiaaliturvan vastikkeellisuudelle, ei Euroopalle, ei Natolle, ei maahanmuutolle.
Oman nuoruuteni poliittisessa debatissa vasemmisto usein kuvasi itseään edistykselliseksi ja piti porvareita taantumuksellisina. Ketkä mahtavat olla tämän päivän edistykselliset ja taantumukselliset?
Kaikki tietävien kommentaattorien mukaan eripurainen hallitus syö omaa uskottavuuttaan ja kannatustaan. Samaan hengenvetoon puolueilta vaaditaan selvempää erottumista toisistaan. Gallupeista panikoitunut ”kenttä” sekä erilaiset tori- ja nettiparlamentit vaativat kovan panemista kovaa vastaan. Ristipaineessa liian moni poliittinen toimija keskittyy kynnysehtoja latelevaan kannattajaviestintään sen sijaan, että hakisi aidolla yhteistyöllä parasta siedettävissä olevaa ratkaisua.
Vielä ei ole myöhäistä, mutta kohta voi olla. Nykyisen eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen valtakirja on täysimääräisesti voimassa runsaat puolitoista vuotta tästä eteenpäin. Voima – ja aikakin – riittää, jos omissa poteroissa jurottamisesta luovutaan heti. Vaikeista mutta välttämättömistä päätöksistä ei ehkä vaaleissa saa kiitosta, mutta aivan varmaa on, ettei sitä saa niiden tekemättä jättämisestäkään, vitkastelun muista seurauksista puhumattakaan.
Päinvastaisista väitteistä huolimatta en usko urakkaa mahdottomaksi. Kesällä julkaistu, syystä tai toisesta vähälle huomiolle jäänyt ”Failed States Index” noteerasi Suomen maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi – jo kolmatta vuotta peräkkäin. Jos toimista tällaisen maan talouden saamiseksi vakaammalle uralle ei kyetä sopimaan, niin minkä sitten?
Päällekäyvän kielteisyyden vastapainona korostuu sellaisten päättäjien arvo, jotka haluavat toteuttaa arvojaan yhteiskuntaa uudistamalla. Jarrulla seisojat ovat keskuudessamme aina.
Kirjoittaja on Veikkauksen entinen johtaja ja kokoomuksen puoluesihteeri.