Maassamme on tunnusteltu intensiivisesti, löytyykö yhteisiä askelmerkkejä niin sanotuksi yhteiskuntasopimukseksi. Heikolta näyttää.
Hallituksen esitys ei olisi toteutuessaan kuitenkaan mikään yhteiskuntasopimus, vaan puhtaasti tulopoliittinen ratkaisu. Jotta voitaisiin puhua yhteiskuntasopimuksesta, sen pitäisi koskea koko kansakuntaa opiskelijoista yrittäjiin ja eläkeläisiin. Sopimukseen tulisi sisältyä myös pitäviä elementtejä, jotka estäisivät sopimuksen voimassaoloaikana voittoa tuottavan yrityksen jakamasta suurosinkoja ja samaan aikaan irtisanomasta tuotannollis-taloudellisista syistä. Lisäksi sen pitäisi ohjata investointeihin.
Suomi tarvitsee rakenteellisia uudistuksia, jotka nimenomaan ovat poliitikkojen käsissä. Kuntarakenneuudistus, sote-ratkaisu, 2. asteen koulutuksen tulevat linjat, varhaiskasvatuslain 2. vaihe, digiloikka koulutuksessa, innovaatiotoiminta ja -ketjut ja muita rakenteellisia ratkaisuja on sisällytettävä osaksi yhteiskuntasopimusta ja niiden etenemistä on tarkasteltava samoin vaatimuksin kuin muita yhteiskuntasopimuksen osia. Vasta sitten voidaan puhua yhteiskuntasopimuksesta.
Rakenteiden ja palvelujen tuottamistapojen ohella voitaisiin kriittisesti tarkastella yhteiskunnan turvaamia etuuksia. Kansakunta on kahden vaalikauden aikana leikkaamassa koulutuksesta ja sen myötä osaamisesta käsittämättömät 2,3 miljardia euroa. Onko viisasta ylläpitää kaikkia nykyisiä rakenteita ja aikuisten palveluja, joihin ei ole varaa muutoin kuin lainarahalla ja leikkaamalla lasten ja nuorten tulevaisuudesta sekä heikko-osaisten osalta?
Keskustelu yhteiskuntasopimuksesta on ollut epätasapainoista sikälikin, että huomio on kiinnittynyt lähinnä palkansaajiin. Maan kilpailukykyä tai vientiteollisuutta ei kuitenkaan pelasteta lisäämällä vaikkapa pienipalkkaisten lastentarhanopettajien työpäivien pituutta tai alentamalla heidän palkkojaan. Opetusalalla työmäärä on jatkuvasti kasvanut, ja korvattavan ja ilmaistyön määrä on monen opettajan arjessa kohtalokkaasti hämärtynyt. Työmäärän lisääminen lisää jaksamisongelmia ja vähentää työvoiman tarvetta, mikä tarkoittaa lisääntyvää työttömyyttä, ellei uutta työtä synny.
Koulutettujen ryhmien palkkataso on julkissektorilla tuntuvasti alempi kuin vastaavan koulutuksen saaneilla yksityisen sektorin työntekijöillä. Jos työaikaa lisättäisiin, sen pitäisi näkyä vastaavasti myös palkkauksessa. Palvelussuhteen ehdot ovat pitkän historian kuluessa syntynyt kokonaisuus.
Jos tekeillä on puhtaasti työmarkkinaratkaisu, voitaisiin saman tien sopia työllisyys- ja kasvusopimuksen jatkosta, minkä jälkeen neuvotellaan sen mukaisista työ- ja virkaehtosopimuksista.
Mikäpä sitten nimeksi tulevalle työmarkkinaratkaisulle? Voisiko nimenä olla Kilpailukyky- ja tuottavuussopimus? Sille olisi osuva ja sopimuksen luonnetta kuvaava lyhennekin, ”Kitu”, valmiina! Ja jos se ei kuulostaisi tarpeeksi lupaavalta, miten olisi toisin päin? Tuottavuus- ja kilpailukykysopimus eli ”Tuki”? Tukijan rooliahan tässä palkansaajalle tarjotaan.
Kirjoittaja Olli Luukkainen on Opetusalan ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja.