Vastustajien myrkyttäminen on monin tavoin kannattavaa puuhaa. Valtioiden tukemat salamurhat, kuten Aleksei Navalnyin tapaus ovat merkittävässä roolissa kansainvälisessä politiikassa. Navalnyi yritettiin ensin murhata kemiallisella aseella novitšokilla vuonna 2020. Hänet saatiin pelastettua, mutta hänen palattuaan hoidosta Saksasta Venäjälle hänet vangittiin ja hän kuoli vankeudessa vuonna 2024. Aiemmin kuluvana vuonna paljastui, että Navanlyi kuoli saatuaan myrkkynuolisammakon myrkkyä.
Myrkyttämisellä on perinteisesti tiettyjä etuja muihin salamurhamenetelmiin verrattuna. Näihin kuuluu se, että kuolemat jäävät helpommin piiloon ja niitä erehdytään luulemaan luonnollisista syistä johtuneiksi, esimerkiksi sydänkohtauksiksi.
Myrkyttäminen voi onnistua myös silloin kun kohde muuten hyvin suojattu. Kustannukset ja riskit hyökkääjän kannalta ovat pienemmät kuin joissain muissa murhatavoissa. Vaikutukset eivät iske heti, joten myrkyttäjä ehtii karkuun ennen kuin myrkytystä hoksataan epäillä. Samalla, vaikka myrkytyksen uhka tajuttaisiin, se on omiaan herättämään mahdollisissa kohteissa voimakkaita psykologisia reaktioita: pelkoa ja suoranaista vainoharhaisuutta.
Näin ehdottavat Brett Edwards ja Luca Trenta. Edwards on biologisten ja kemiallisten aseiden asiantuntija ja opettaa kansainvälistä politiikkaa Bathin yliopistossa. Trenta on salamurhien käyttöön kansainvälisessä politiikassa erikoistunut Swansean yliopiston apulaisprofessori.
He kirjoittavat myrkyistä salamurhien välineenä Britannian puolustusministeriön rahoittaman ajatushautomo Rusin sivuilla.
Edwards ja Trenta ehdottavat, että myrkkyjen tunnistaminen on viime vuosina parantunut, sillä lääketieteellinen toksikologia on edistynyt.
Mahdollisuus jäljittää liikkeitä tarkemmin – kuten sekä Sergei Skripalin tapaus että bulgarialaisen asetehtailija Emilian Gebrevin tapauksen tutkinta osoittavat – helpottaa syyllisyyden määrittämistä. Lisäksi myrkytyksen ja kuoleman välinen aika voi antaa uhrille mahdollisuuden ilmiantaa tekijät, kuten Aleksandr Litvinenkon tapauksessa.
Litvinenko murhattiin radioaktiivisella poloniumilla Britanniassa vuonna 2006. Emilian Gebrev yritettiin murhata kahteen eri otteeseen vuonna 2015. Häneen käytetty myrkky jäi tunnistamatta. Sergei Skripal on entinen kaksoisagentti, joka yritettiin murhata vuonna 2018 Britanniassa yhdessä tyttärensä kanssa novitšokilla.
Vaikka tämä kaikki tiedetään, ovat myrkyttämiset Edwardsin ja Trentan mukaan silti edelleen tehokas valtiollisen vaikuttamisen väline. Tapausten hidas selviäminen antaa tapauksesta tietäville sekä tietämättömille aikaa sotkea tiedonkulkua, levittää huhuja ja aiheuttaa hämmennystä.
Vaikka huhut ja pelot myrkytyksestä ovat aina seuranneet epäilyttäviä kuolemia, tällaisten tapahtumien seuraukset ovat olleet aiemmin paikallisia. Nyt näyttämö on paljon laajempi, ja myrkyn rooli on paljon monimutkaisempi – sekä sen suhteen, miksi niitä voidaan käyttää, että myös narratiivisten taistelujen suhteen, joka seuraa kun isku paljastuu. Tämä hämmennys näkyy selvästi viimeaikaisten korkean profiilin myrkytysten ympärillä pyörivissä sosiaalisen median keskusteluissa.
Näillä salamurhilla on teatraalinen ulottuvuus. Ne ovat viesti ja voimannäyttö. Salamurha lähettää signaalin muille toisinajattelijoille. Se lähettää signaalin kotimaiselle väestölle hallinnon kaikkivoipaisuudesta. Se lähettää signaaleja myös kansainväliselle yhteisölle. Nämä liittyvät mukana olevien virastojen kykyihin ja arsenaaleihin myös kansainvälisessä ulottuvuudessa. Samalla välittyy viesti välinpitämättömyydestä kansainvälisten lakien ja sääntöjen suhteen. Jos niihin ei reagoida, välittyy viesti myrkyttäjävaltion kyvystä toimia ilman että siitä rankaistaan.
Toiset tutkijat ovat sitä mieltä, että salamurhan tarkoitus on tappaa ja salamurhan pysyä salassa. Kirjoittajie mukaan Glenn Cross, entinen Yhdysvaltain kansallisen tiedusteluneuvoston joukkotuhoaseisiin ja leviämiseen erikoistunut työntekijä, on samaa mieltä. Julkisuus liittyy epäpätevyyteen, esimerkiksi väärään annosteluun, tai odottamattomiin tapahtumiin, kuten loikkaamiseen. Tässä mielessä signaalivaikutus on parhaimmillaan toisen tai kolmannen asteen vaikutus ja pahimmillaan yritys jälkikäteen järkeistää tilannetta.
Aleksei Navalnyin tapaus heijastaa Edwardsin ja Trentan mielestä näitä kiistoja ja monimutkaisuutta. Koska Navalnyita pidettiin vankina eristäytyneessä, korkean turvaluokan kompleksissa, oli olemassa paljon ilmeisempiä ja suoraviivaisempia keinoja tämän saavuttamiseksi. Muut keinot eivät paljastuessaan olisi tuoneet esille tutkijoiden suoraa yhteyttä Venäjän valtioon.
Joidenkin väitteiden mukaan Navalnyilla oli kuitenkin vahva tukitiimi, jolla saattoi olla vastalääkkeitä todennäköisimpiin vankilassa käytettäviin myrkkyihin. Muut keinot olisivat saattaneet aiheuttaa näkyvämpiä skandaaleja. Venäjä näki vaivaa salatakseen myrkytyksen, joka paljastui vasta kun ruumiista otetut ja ulkomaille salakuljetetut näytteet oli tutkittu. Venäjällä saatettiin uskoa, että tapausta käsitelleet venäläisviranomaiset voidaan vaientaa ja tuotetut näytteet jäisivät esimerkiksi kokonaan analysoimatta.
Tässä yhteydessä, vaikka on houkuttelevaa yrittää selvittää jonkinlaisia taustalla olevia perusteluja myrkyn käytölle, meidän on myös muistettava, että rutiininomaisiksi muuttuneille päätöksille ei tarvita poikkeuksellisia yksiselitteisiä perusteluja. Jos valtiolla on kapasiteettia, useat pragmaattiset ja operatiiviset näkökohdat, institutionaaliset edut ja valtadynamiikka vaikuttavat siihen, käytetäänkö sitä ja miten sitä käytetään.