Aiheesta väitöskirjan tehneen Liukon mukaan vakuutuksen perusidea ei ole nykyihmiselle tuttu.
– Vielä 1950- ja 60-luvuilla esimerkiksi henkivakuutuksen ottaminen koettiin lähes kansalaisvelvollisuutena perheen toimeentulon turvaamiseksi. Silloin sosiaalivakuutus ja lakisääteinen turva eivät vielä olleet kehittyneet nykyiselle tasolle. Myöhemmin vapaaehtoinen vakuuttaminen on muuttunut enemmän lisäturvaksi ja myös sijoittamisen välineeksi, hän sanoo Finanssialan keskusliitto FK:n uutiskirjeessä.
Liukko nostaa tutkimuksessaan esille vakuutukseen liittyvän ristiriidan liiketalouden ja sosiaalipolitiikan välillä.
– Vakuutusyhtiöt ovat liikeyrityksiä, mutta samalla ne järjestävät toimeentuloturvaa erilaisia hätätapauksia varten silloin kun jotain ikävää tapahtuu. Tämä jännite on vuosien saatossa pysynyt jokseenkin samanlaisena ja se hämmentää kuluttajien mieliä, Liukko kertoo.
Tänä päivänä vakuutuksen kollektiivista ideaa, eli riskin jakamisen ideaa, ei tuoda enää samalla tavalla esille kuin 1960–70-luvuilla. Tästä syystä esimerkiksi elinikäinen lisäeläke voi Liukon mielestä olla kuluttajan näkökulmasta haastava vakuutusmuoto.
– Nykyiset eläkevakuutukset ovat usein määräaikaisia ja eläke maksetaan niissä esimerkiksi kymmenen vuoden aikana. Jos ajatellaan, että eläkevakuutuksen tulisi jatkua kuolemaan asti, niin kuluttajaa voi arveluttaa vakuutukseen liittyvä riski siitä, että hän kuolee aikaisemmin kuin on ehtinyt saada maksetut maksut eläkkeenä takaisin. Tässä ajattelutavassa unohtuu vakuuttamisen perusidea riskin ottamisesta ja jakamisesta, Liukko sanoo.
Liukon väitöskirja Solidaarisuuskone tarkastetaan Helsingin yliopistossa keskiviikkona.