Vilnassa marraskuussa järjestetyn EU:n itäisen kumppanuuden huippukokouksen alla tunnelmat EU:ssa olivat tyytyväiset. Kokouksen odotettiin toimivan vaikuttavana osoituksena siitä, että unionin politiikka itäisiä naapurimaitaan kohtaan kantaa hedelmää.
– Edes Armenian syyskuinen ilmoitus siitä, että se aikoo liittyä Euraasian tulliliittoon ja kuopata aiemmat aikeensa EU:hun lähentymisestä, ei saanut hälytyskelloja soimaan. Kokous haluttiin julistaa onnistuneeksi jo ennen kuin se oli alkanutkaan, kirjoittaa Arkady Moshes FIIA Commentissaan. Moshes toimii tutkimusjohtajana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa..
Todellisuus ei kuitenkaan vastannut odotuksia. Kokouksen anti jäi perin laihaksi, kun Ukraina päätti jäädyttää neuvottelut EU:n kanssa tehtävästä vapaakauppa- ja assosiaatiosopimuksesta.
– Vaikka neuvottelut vastaavista sopimuksista on onnistuneesti saatu päätökseen Moldovan ja Georgian kanssa, Ukrainalta saadut pakit olivat EU:lle diplomaattinen kasvojen menetys, ja sen on pakko tunnustaa tappionsa, Moshes toteaa.
Tappio ei kuitenkaan merkitse sitä, että EU:n työ itäisessä naapurustossa olisi lopussa. Itäisen naapuruuden politiikka on tutkijan mukaan joka tapauksessa nyt paremmassa kunnossa kuin kaksi vuotta sitten. Tämä on paljolti sen ansiota, että EU-maat ovat onnistuneet sopimaan politiikan lähtökohdista.
Ensinnäkin EU:n itäiset naapurit koetaan tärkeiksi Euroopan tulevaisuuden
kannalta. Toiseksi itäisen naapuruuden politiikka ei ole vain Venäjän-politiikan lisäke, vaan sillä on itsenäiset tavoitteet. Kolmanneksi käytäntönä tulee olla niin sanottu enemmän enemmästä -periaate: politiikkaa eriytetään yksilöllisesti kunkin kumppanimaan mukaan. Myötämielisimmille tarjotaan suurimpia kannustimia.
Moshesin mukaan EU:n kannattaa kuitenkin ottaa Ukrainan vetäytymisestä opikseen.
– EU ei voi ulkopolitiikassaan yhdistää geopoliittisia tavoitteita ja pyrkimystä muuttaa naapurimaiden järjestelmiä. Itse asiassa EU ei edes kykene pelaamaan geopoliittisia pelejä, hän toteaa.
Siihen kyetäkseen unionin pitäisi tutkijan mukaan olla sisäisesti yhtenäinen, sen tavoitteiden ja viestien pitäisi olla selviä, ja sen pitäisi olla halukas käyttämään kaikki mahdolliset voimavarat tavoitteisiin päästäkseen.
– Venäjällä on kaikki nämä edut puolellaan. Sen viesti naapurimaille on selvä ja vilpitön: Venäjä edellyttää alistuvaa suhdetta, jonka vastineeksi se tarjoaa mittavaa taloudellista apua, Moshes toteaa.
Esimerkiksi Venäjän rahallinen tuki Valko-Venäjälle on noin 20 prosenttia Valko-Venäjän bruttokansantuotteesta. Ukrainalle Venäjä on luvannut 9–13 miljardia dollaria (6,7–9,6 miljardia euroa) vuodessa, mikäli Ukraina liittyy Euraasian tulliliittoon.
EU:lla on silläkin tarjottavanaan epätasa-arvoinen suhde: itäisille kumppanimaille ei luvata jäsenyyttä. Toisin kuin Venäjä, EU ei tarjoa myöskään rahaa suhteiden edistämiseksi, Moshes huomauttaa.
EU pyrkii kompensoimaan tätä perimmäistä heikkouttaan viestimällä Moskovan suuntaan, ettei EU:n politiikka itäisessä naapurustossa suuntaudu Venäjän etuja vastaan.
– Tämä on kuitenkin hyödytöntä, sillä Venäjä mieltää kilpailun yhteisestä naapurustosta nollasummapeliksi ja toimii sen mukaisesti, Moshes summaa.