[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”wallin-niinisto-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Presidentinvaalit ovat ohi ja uudelleen valittu presidentti on astunut virkaansa. Jo vaali-iltana pika-analyysinsa laukaisseet valtiotieteilijät ovat kamareissaan aloittaneet syvällisemmän pohdiskelunsa siitä, mitä oikein tapahtui näissä vaaleissa.
Johtopäätöksen muotoileminen ei tuottane kovinkaan paljon päänvaivaa. Melkein kaksi äänestäjää kolmesta koki, että istuva presidentti Sauli Niinistö oli onnistunut niin hyvin – eikä juuri epäonnistunut missään – ettei löytynyt järkevää syytä vaihtaa miestä. Ensimmäisen kauden loppusuora olikin yhtä juhlaa. Korkean profiilin tapaamiset suurvaltajohtajien kanssa ja taitavasti hallittu julkisuus Suomen 100-juhlavuonna vahvistivat kuvaa osaavasta, verkostoituneesta ja koko kansaa yhdistävästä presidentistä.
Lisäksi Niinistö tuntui turvalliselta valinnalta hetkellä, jolloin ainakin osa maailmankirjoista on sekaisin. Parempi todistettavasti lentokykyinen pyy pivossa kuin seitsemän arvaamattomampaa lentäjää metsässä, tuntui olevan kansan johtopäätös.
Mitä sitten on odotettavissa Sauli Niinistön toisen ja viimeisen presidenttikauden aikana? Missä asennossa ovat idänsuhteet, länsisuhteet, EU-politiikka ja maamme transatlanttinen suhde kun vuoden 2024 vaalit lähestyvät?
Kuten Niinistön ensimmäisellä kaudella nähtiin, kuuden vuoden aikana voi tapahtua paljon. Kauden alkumetreillä taivas näytti valoisalta. Talvella 2012 ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta (TP-utva) hyväksyi puolustusvoimauudistuksen suurine säästöineen ja joukko-osastojen lakkauttamisineen. Sitten tilanne muuttui. Kreml malttoi tuskin odottaa Sotsin olympiatulen sammumista helmikuussa 2014 ennen kuin Krimin miehitys oli tosiasia.
Samalla silmänräpäyksellä mureni toive uudesta ja vakaasta vaiheesta Itämeren alueella ja laajemminkin. Tosin myrskyvaroitus oli annettu jo presidentti Vladimir Putinin vuoden 2007 uhmakkaan Münchenin puheen ja sittemmin myös Georgian sodan myötä. Silti Krimin arvaamattomaksi leimattu toiminta muutti, ellei kaiken, niin ainakin paljon. Valtapolitiikka palasi ryminällä näyttämölle, jolta geopolitiikka ei koskaan poistunutkaan.
Niinistön kaudella tapahtui paljon muutakin, joka ravisteli koko maailmaa: pakolaiskriisi, Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi, Brexit-äänestys, kiristynyt tilanne Korean niemimaalla, Syyrian sota ja terrorismin maihinnousu myös Suomeen. Ajatus, että seuraavat kuusi vuotta olisivat vailla meihin vaikuttavia yllätyksiä, on varmuudella yhtä mahdoton.
Virkaanastujaispuheessaan eduskunnassa 1. helmikuuta Sauli Niinistö kiteytti melko tyhjentävästi mistä nyt on kysymys: Vain harva tämän vuosikymmenen kriisi on ratkennut. Päinvastoin, oireellista on ollut niiden pitkittyminen ja hankaloituminen. Kriiseille on ominaista, että ne näyttäytyvät paikallisina, mutta tosiasiassa usein taustalla ovat globaalin valtapolitiikan asetelmat ja tavoitteet. Tämä heikentää perinteisen rauhanvälityksen onnistumisen mahdollisuuksia. Geopolitiikan intressit ovat olleet rauhan tahtoa vahvemmat.
[rev_slider alias=”wallin-niinisto-02″]
Siviiliuhreja Syyrian Itä-Ghoutan alueella 24. helmikuuta 2018. LEHTIKUVA / AFP PHOTO Hamza Al-Ajweh
Suomen kannalta on olennaista, kuten Niinistö sanoi, että keskeiset järjestöt kuten YK ja EU kehittyvät rauhanyhteisöinä. Suomen tasavallan presidentin rooli tässä savotassa voi olla merkittävä, olkoonkin että EU-politiikka on hallituksen ja eduskunnan heiniä.
On kuitenkin vaikea kuvitella, että vahvan mandaatin saanut presidentti Niinistö kököttäisi pelkkänä seinäruusuna koko sen puolivuotiskauden vuonna 2019, kun Suomi – heti eduskuntavaalien jälkeen ja uuden hallituksen aloittaessa – toimii EU:n puheenjohtajamaana. Päinvastoin olisi sekä Suomen että koko EU:n etu, että kokenut, arvostettu ja kansainvälisesti verkostoitunut valtiomies toimisi vähintään fasilitaattorina ja eri tahojen yhteen saattajana, luonnollisesti noudattaen sovittua työnjakoa hallituksen kanssa EU-substanssikymymysten osalta.
EU tanssii parhaillaan nuoralla toisaalta Brexitin, Puolan, Unkarin ja ehkä Tšekin luoman epävarmuuden, ja toisaalta Angela Merkelin Saksan ja Emmanuel Macronin Ranskan uudelleensyntyneen, ennustettavuutta ja vakautta vahvistavan, valta-akselin välillä. Moni muistaa vielä kaiholla 1980 ja 1990 -lukuja, jolloin Helmut Kohlin Saksa ja François Mitterandin Ranska veivät silloista Euroopan yhteisöä ylös, ulos ja eteenpäin. Suomen länsisuhteiden avainkysymykset tulevatkin lähivuosina todennäköisesti liittymään juuri EU:n ulkoisen toiminnan ja turvallisuuspuolen kehittämiseen sekä sisäisen tilanteen hallitsemiseen. Käykö tässä taas niin, että nopeat syövät hitaat?
Suomen USA-suhteissa on vaikea nähdä suurta muutosta lähivuosina. Ne ovat kunnossa, ei vähiten hedelmällisen puolustusyhteistyön ja joidenkin viime vuosina tehtyjen hankintojen säestämänä. Suurta kuvaa voisi tosin muuttaa Trumpin siirtyminen syrjään, joko vaalien kautta tai oikeustoimien edessä. Tämä voisi myös palauttaa USA:n, Euroopan ja Naton väliset suhteet tasolle, jolla ne olivat ennen – olkoonkin etteivät ne ole muuttuneet niin paljon kuin vielä vuosi sitten pelättiin.
Mielenkiintoa kohdistuu tietysti myös Naton ja Suomen suhteeseen. Mitä jos istuva presidentti, jonka ei tarvitse miettiä uudelleenvalintaansa, tekisi sellaisen rohkean avauksen, joka tasoittaisi tietä Suomen liittymiselle? Selvää on se, ettei Natonkin edellyttämä kansan vahva tuki jäsenyydelle lähde nousuun ilman korkeimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon sekä muiden keskeisten mielipidevaikuttajien selkeää kannanottoa.
Joudun kuitenkin toteamaan, etten tällä haavaa usko tällaiseen ulostuloon. Tilanne voi toki muuttua, mikäli Ruotsin seuraava hallitus lähtisi tomerasti asiassa liikkeelle. Toinen syy voisi olla Niinistön viholliskuvaksi kutsuma skenaario, jossa Venäjä alkaa pitää Euroopan unioniakin vihollisenaan, Naton rinnalla.
Näihin skenaarioihin liittyy varmaan muitakin ikäviä piirteitä. Sopii samalla kysyä, minkälaisena Venäjä sitten tänään kokee maata ankarilla pakotteilla rokottavan EU:n? Kalakaverina?
Luonnollisesti virallinen viholliseksi luokitteleminen olisi EU:lle ja Suomelle uusi vakava vaihe. Eikä sellaisen tulipalon syntymistä voi kieltää pelkällä myönteisellä tahtotilalla. Sen sijaan voi aina ottaa palovakuutuksen ukkosrintaman varalta, mieluiten ajoissa. Näin ollen Nato-jäsenyys lähivuosina on Suomelle edelleen varteenotettava vaihtoehto, ihan vaan meidän itsemme takia.
Sauli Niinistöä ja hänen virkaveljeänsä Vladimir Putinia yhdistää ainakin se, että molemmilla on pian vuoteen 2024 ulottuva mandaatti. Kanssakäymistä tulee siis piisaamaan. Venäjän mediassa – ja ehkä muuallakin – riemastuttiin Niinistön vaalivoitosta osittain siksi, että lopputulosta pidettiin näpäytyksenä Nato-kannattajien suuntaan. Tämä johtopäätös ei tietenkään ole täysin tuulesta temmattu, vaikka itse näkisin vaalien lopputuloksen mieluummin eräänlaisen aneemisen, mutta samalla pragmaattisen Nato-politiikan voittona.
Putinin Venäjä tulee taatusti jatkamaan valtapolitiikan linjalla. Erityisen tarkalla silmällä Kreml seuraa sitä, synnyttääkö USA:n sisäänpäin kääntyvä protektionismi sellaista tyhjiötä Euroopassa, jota EU ei pysty täyttämään, tai Aasiassa ja Afrikassa, jota Kiina täyttää liiankin taitavasti. Venäjän lisääntyvät sisäiset, taloudelliset, sosiaaliset ja demokraattiset ongelmat voivat myös osaltaan antaa lisäpontta sille klassiselle toiminnalle, jossa sisäpolitiikan vastoinkäymiset peitellään kotirintamalle tarkoitetulla propagandalla, uhkakuvilla ja ulkopoliittisella aggressiolla. Onhan tätä jo nähtykin, sekä perinteisen sotilaallisen että hybridivaikuttamisen kautta.
Olen varsin luottavainen sen suhteen, että Niinistö puolustaa jatkossakin maamme oikeutta tehdä tuvallisuuspoliittisia arvioitaan ja valintojaan täysin itsenäisesti. Hän onkin paljon vartijana siinä, että Venäjän kannanottojen ja vastatoimilla pelottelun ei anneta vaikuttaa mielipide- ja asenneilmastoon Suomessa, poliittisista johtopäätöksistä puhumattakaan. On edelleen vedettävä selvä raja – ja samalla huolehdittava siitä rajasta, joka on maastossa olemassa.
[rev_slider alias=”wallin-niinisto-03″]
Tasavallan presidentiksi juuri valittu Urho Kekkonen Tamminiemessä 15. helmikuuta 1956. LEHTIKUVA
Tähän liittyen on todettava, että tasavallan presidentin – nyt lähinnä instituution – valtaoikeuksiin maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan vetäjänä on esitetty varsin vähän kritiikkiä. Sen sijaan jokunen aikapoimuun pudonnut taapertaja on ollut valmis palauttamaan sisäpoliittiset valtaoikeudet Kekkosen valtakauden asentoon. Sellaiset puheet voidaan jättää omaan arvoonsa, niin huvittavia kuin ne ovatkin.
Ajatus presidentin toimikauden lyhentämisestä viiteen tai jopa neljään vuoteen kuuluu myös tavallaan tähän kaikkia kiviä kääntävään pohdiskeluun. Itse pidän nykyistä tilannetta hyväksyttävänä, koska se luo jatkuvuutta ainakin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa siinä missä eri väriset hallitukset ehtivät vaihtua ainakin kolme kertaa.
Jos joku kuitenkin on sitä mieltä, että kaksitoista vuotta on yhdelle miehelle tai naiselle liian pitkä aika, niin pitää muistaa miten suhteellista kaikki on tässä maailmankaikkeudessamme. Zimbabwessa tai Pohjois-Koreassa tällaista kahdentoista vuoden valtakautta pidettäisiin todennäköisesti pelkkänä pätkäpresidenttiparenteesina.
Kirjoittaja Stefan Wallin on RKP:n entinen puheenjohtaja ja moninkertainen ministeri. Hän toimi ympäristöministerinä Vanhasen I hallituksessa, kulttuuri- ja urheiluministerinä Vanhasen II:ssa ja Kiviniemen hallituksessa, sekä puolustusministerinä Kataisen hallituksessa. Wallin on toiminut kansanedustajana vuodesta 2007.
[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]