Itä-Suomen yliopistossa tarkastettava historian väitöstutkimus osoittaa, että savolaiset talonpojat kykenivät puolustamaan oikeuksiaan tuomioistuimissa ja niiden ulkopuolella 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella.
Väittelijä Juha Forsberg pureutui väitöstutkimuksessaan Savon vanhimman rautaruukin Juantehtaan eli Strömsdalin ympärille kehittyneeseen riitaan, jonka osapuolia olivat kruunu, ruukki ja talonpojat.
Kolmiodraama syntyi, kun Juantehtaan ruukinpatruunat onnistuivat hankkimaan vero- eli perintöoikeudet kuuteen Kuopion pitäjän kruununtilaan. Valtiovalta tuki tällä tavoin pienen ja syrjäisen sisämaan rautaruukin toimintaa. Ruukinpatruunat halusivat saada kituliaan laitoksen raudantuotannon käyntiin. Tämä edellytti, että ympäristön metsistä oli saatavissa riittävästi hiiltä.
Metsä hiileksi vai kaskeksi?
Ruukintilojen asukkaiden oli toimitettava ruukille kruununveroja vastaava määrä hiiltä. Toisaalta he säilyttivät asumisoikeutensa tiloilla. Tilojen perintöoikeuksia itselleen tavoitelleet asukkaat saivat elantonsa kaskenpoltosta eivätkä innostuneet hiilitöihin.
Ruukin ja rahvaan välille syntyikin eturiita maan omistuksesta ja metsän käytöstä. Ruukki haastoi alustalaisensa käräjille vastaamaan velvollisuuksien laiminlyönneistä sekä hiilimetsän haaskauksesta.
Patruunat pyrkivät kurinpalautukseen, jolla tilojen tuotantovoima rangaistusten tai häätöjen uhalla kytkettäisiin ruukin etua palvelemaan.
Talonpojat katsoivat, että heillä oli oikeus asua tiloilla ja jatkaa perinteisiä elinkeinojaan. Forsbergin mukaan osaksi he käyttivät väistämisen tai sietämisen taktiikkaa.
– Joillakin oli valmiutta vaihtokauppoihin. Pääosa talonpojista jatkoi käräjöintiä ja onnistui kahden rinnakkaisen tuomioistuimen – kihlakunnanoikeuden tai hovioikeuden ja vuorioikeuden – järjestelmässä saamaan torjuntavoittoja ruukista, hän toteaa väitöstiedotteessaan.
Ruukinpatruuna hengiltä
Tuhopoltot ja attentaatit kertovat talonpoikien valmiudesta ”oma-apu”-tyyppiseen toimintaan.
Kun Suomen sodan murrosvaiheen jälkeen ruukinpatruuna jatkoi oikeuskiistaa, talonpojat eliminoivat vastustajansa salamurhalla. Johtaja Fredrik Ekholmin murhaa vuonna 1810 voidaan Forsbergin mukaan pitää kolmiosaisen oikeusdraaman jatkoeränä, ”epävirallisen tuomioistuimen” langettamana rangaistuksena.
Forsbergin mukaan ruukintilallisten pettymyksen ja vihan tunteet kasaantuivat ajan mittaan ja purkautuivat aggressioina. Ruukinpatruuna, joka rahvaan silmissä oli moraaliton toimija, puolestaan turhautui käräjöidessään omavaltaisina ja viekkaina pitämiään alustalaisia vastaan.
– Ruukin ja rahvaan suhteita määrittämään syntyi paitsi rahallisia velkasuhteita myös eräänlainen ”veri-, hiki- ja kyynelvelka”, joka lopulta vaati ruukinpatruunan hengen: ”Tuhma talonpoika tappoi”, lainaa Forsberg käräjäasiakirjaa.
Vastaavanlaisia ”hiilisotia” käytiin myös muilla ruukkiseuduilla, ei kuitenkaan henkirikoksiin johtaneita.
Väittelijän mukaan tilannetta voi verrata myös samalla aikakaudella nousseisiin talonpoikaislevottomuuksiin rälssiseuduilla Uudellamaalla, Hämeessä ja Karjalassa. Savon periferiassa talonpoikien vastarinta haki salamurhan muodon.
– Aikansa sääty-yhteiskunnassa suurta huomiota herättäneen veriteon taustalla vaikuttivat osaltaan alueen nopea väestönkasvu, kriisiytyvä kaskitalous, ruukin kehno kannattavuus, ruukintilallisten proletarisoitumisen uhka, virallisen repression ja kontrollin heikkous, seudun talonpoikaisyhteisöjen voima sekä Suomen sodan varjo, Forsberg summaa.
FL Juha Forsbergin väitöskirja Ruukinpatruuna vastaan kaskitalonpojat – Juantehtaan kolmet käräjät 1776, 1789, 1808 ja salamurha 1810 tarkastetaan lauantai 13. syyskuuta Itä-Suomen yliopistossa.