Ennen tehtiin työtä, jotta saatiin särvintä pöytään. Raataminen ei ole enää välttämätöntä, yhteiskunta tuo leivän pöytään, jos työ ei maistu.
Erään vanhainkodin keittiössä oli 17-vuotias nuori ensimmäistä päivää töissä. Häneltä meni 25 kilon perunoiden kuoriminen pitkälle iltapäivään.
Lopuksi hän huokaisi, että pääsisipä pian eläkkeelle.Työ ei ole aina ”kivaa”. Työn tekemisen ilo on aivan jotain muuta.
Suomalainen on ollut arvostettu tekijä maailmalla. Yhteiskuntamme näivettyy, koska tekevien ihmisten osuus on vähentynyt. Yhteiskunnan tehtävä ei ole sälyttää ahkerien harteille muiden kustannuksia. Tuloerojen kaventaminen ei ole sitä, että ahkerien tulotaso tiputetaan joutilaiden tasolle.
Arvostan poikani asennetta työntekoa kohtaan. Hänen kaltaisiaan on onneksi vielä runsaasti jäljellä. Hän ei ole työmaalla kuluttamassa aikaa, vaan tekemässä valmista. Kysyin nuorelta mieheltä hiljattain, että olenko pitänyt häntä liian lujilla maatilan töissä – päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Juhannukset menivät häneltä traktorin hytissä, kun kaverit olivat bailaamassa. ”Oli hyvä että jouduin koville. Silloin oppi tekemään.”
Työn tekemiseen opitaan pienestä pitäen vanhempien esimerkin kautta. Helpointa on oppia olemaan laiska. Isäni 80-vuotissynttäreillä poikani puhui lämpimästi paapastaan hyvänä työkaverina.
Työ on yhteiskunnan myötä muuttunut monimuotoiseksi, enää ei tarvita Jussia ja kuokkaa. Työn luonne on aina sama, se on pitkäjänteistä toimintaa, jolla hankitaan elanto. Rahaa tuottamaton kotityö on lapselle tärkeä osa oppimista – se ei ole vain äidin velvollisuus.
Työ voi olla myös velvollisuuden täyttämistä muita kohtaan. Pilalle passatut kakarat vieraantuvat ahkeruudesta. Olisi tärkeätä että jokainen löytäisi oman polkunsa ja löytäisi sellaisen työn, jossa omat taidot ja ominaisuudet tulevat hyötyyn. Ihmisiä jotka tekevät niin mielekästä työtä, että saavat siitä tyydytyksen ja nauttivat siitä, ovat etuoikeutettuja.
Epämieluista työtäkin pitää osata tehdä. Hanttihommiin tarvitaan nyt ulkomaalaisia, kun suomalainen eivät viitsi niitä tehdä. Paskaduunista puhuminen pitää kieltää.
Koulumaailmassa on myöhäistä opettaa nuorille, että työpaikalle pitää edes tulla ajoissa, jos kotona ei ole asennetta opetettu. Pilalle passatut ihmiset täyttävät sohvat ja teeveetuolit osin jo toisessa sukupolvessa. Opiskelija, joka lojuu tylsistyneenä pulpetissaan ja hokee opettajilleen v-sanaa, ei tule suurella todennäköisyydellä sijoittumaan työelämään kestävästi. Näillä nuorilla on tapana sanoa, että ”sossu kyllä maksaa”.
Toinen poikani opiskelee Belgiassa, missä koulupinnarit lentävät koulusta ulos. Suomalainen ammattikoulutus joutuu pitämään kurittomista
velttoilijoistakin kynsin hampain kiinni. Yhteiskunta palkitsee toimettomuutta. Moni on jäänyt vapaaehtoisesti ansiosidonnaiselle downshiftaajaksi, kun työ ei maita. He eivät ymmärrä edes hävetä.
On ihmisiä, joille työ ei onnistu sairauden tai muun syyn takia. Esimerkiksi yksinhuoltajien arki voi olla rankkaa. Opiskelijat elävät köyhyysrajan alapuolella. Monet ovat ansainneet yhteiskunnan tuen.
Useimmille työttömyys ei ole todellakaan oma valinta. Yhteiskunnan nautintaoikeutta jaetaan aiheetta. Vanhassa yhteiskunnassa lähimmäiset huolehtivat huono-osaisista, mutta downshiftaajille ei silloin herunut armoa.
Poliittiset päättäjät ovat vaikean tehtävän edessä. Suomen alamäki syvenee sitä enemmän, mitä enemmän työhaluttomia halutaan hyysätä ja työn tekemistä piiskataan.
Hannu Koivisto on vapaa toimittaja ja entinen sikafarmari.