Tänäkin juhannuksena moni pakkaa tavarat ja perheen autoon ja suuntaa nokan kohti maakuntia. Juhannusaattona lämmitetään sauna, vihdotaan ja uidaan. Illan päätteeksi juodaan maljoja, kuunnellaan kuikan huutoa jostain selän takaa ja mennään ehkä kokolle.
Näistä palasista on monen juhannus tehty. Perinteet ovat ikiaikaisia ja niiden tarkoituksena on ollut tuoda vaurautta ja elinvoimaa loppuvuodelle. Varsinkin runsas juominen ja syöminen on aina kuulunut suomalaiseen juhannukseen.
– Aikoinaan ihmisten hurskas mielikuvitus sijoitti Uuden testamentin tarinan Kaanan häistä juhannukseen, sanoo Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen Verkkouutisille.
Pulkkinen on tutkinut laajasti suomalaista muinaisuskoa.
Kaanan häät on tunnettu tarinasta, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Se kuvaa hyvin suomalaisten suhdetta väkijuomiin vuoden taitteina, kuten juhannus oli.
– Ennen vanhaan uskottiin, että tasan tarkkaan keskiyöllä lähteiden vesi muuttuu pieneksi hetkeksi viinaksi. Jos sitä silloin onnistuisi lippoamaan, niin saisi viinaa tarpeiksensa. Se osoittaa, kuinka tärkeä osa juominen oli juhannusta, Pulkkinen sanoo.
Risto Pulkkinen ei usko, että kesäpäivänseisauksen aika on ollut muinaisille suomalaisille mikään juhlien juhla. Sen merkitys lienee korostunut vasta kristillisen juhannuksen myötä, ja sen vietto on saanut tapoja muista kesäkauden juhlista. Siihen keskittyi myös kaikkiaan luonnon parhaan kukoistuksen aikaan harjoitettu elinkeino- ja seksuaalimagian harjoitus. Toukokuun ja kesäkuun vaihteessa vietetyt Ukon vakat ovat olleet huomattavasti tärkeämpi juhla kuin kristinuskon mukanaan tuoma juhannus.
Seurasaarisäätiön toiminnanjohtaja Aila Nieminen kertoo Verkkouutisille, että kirkko omisti kesäkuun 24. päivän Johannes Kastajan päiväksi, jolloin juhlan nimeksi vakiintui juhannus.
Juhannus on saanut piirteitä Ukon vakoista sekä heinäkuussa vietetystä Karhun päivästä. Risto Pulkkinen huomauttaa, että suomalaisten on voinut olla hyvin vaikea määrittää, mihin varsinainen keskikesän juhla osuu.
– Yhdessä oleminen, runsas juominen ja syöminen ovat kuuluneet olennaisina osina suomalaiseen juhannuksen viettoon. On uskottu siihen, että kun pöydässä on riittävästi ruokaa ja juomaa niin se takaa yltäkylläisyyttä myös loppuvuodelle, Aila Nieminen sanoo.
Nykyään kokot syttyvät ympäri Suomen. Niemisen mukaan tapa on alkujaan itäinen perinne, joka on myöhemmin levinnyt koko Suomeen. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät kokkojen polttamisesta on 1600-luvun puolivälistä Suomen Turusta.
– Kokkojen alkuperäinen tarkoitus oli uhrata jumalille ja se liittyi vahvasti itäiseen kaskeamisperinteeseen, Nieminen sanoo.
Monien suomalaisiksi miellettyjen juhannuksen viettotapojen tarkoituksena oli taata hyvää onnea loppuvuodelle. Risto Pulkkisen mukaan tämä on nykyäänkin nähtävissä ihmisten halussa viettää juhlaa maalla, jossa luonto on lähellä.
Luonnon väkevä elinvoima haluttiin valjastaa omaan käyttöön ja omaksi onneksi. Sen tähden oven pieliin kannettiin koivuja ja hirsien väliin saatettiin laittaa pihlajia.
– Sauna oli hyvä lämmittää leppäpuulla, jonka punainen mahla muistutti verestä. Vastan tai vihdan teko oli hyvin erilaista kuin tänä päivänä. Siinä oli mahdollisimman paljon eri lehtipuiden oksia, jotta kaikki luonnonvoima saatiin omaan käyttöön, Pulkkinen sanoo.
– Luonnon elinvoimaa saatettiin vangita oman elinkeinon hyväksi tekemällä muun muassa erilaisia kukkaseppeleitä, jotka laitettiin eläinten päähän tuomaan onnea, Nieminen sanoo.
– Vähemmän kristillistä moraalia kunnioittaneet taas saattoivat varastaa naapurin elinkeino-onnea keräämällä tämän pellolta juhannusaamun kastetta. Sen mukana lähti osa naapurin hyvinvoinnista omaan talouteen, ja sitä voitiin esimerkiksi juottaa omille lehmille näiden hyvinvoinniksi, lisää Pulkkinen.
