[vc_row][vc_column][rev_slider alias=”mantila-01″ mode=”header”][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]– Eriarvoisuus – se on aina jossain muodossa läsnä. En ole keksinyt vielä yhteiskuntaa, jossa joku ei voisi aina paremmin kuin toinen, miettii valtioneuvoston entinen viestintäjohtaja Markku Mantila. Jopa työläisten tasa-arvoon pyrkineessä kommunistisessa Neuvostoliitossa olivat etuoikeutetut ja vähäosaiset, hän lisää.
Puhumme hänen kirjastaan. Paljon on tapahtunut Mantilan elämässä sen jälkeen, kun hän toissa vuonna päätti jättää viestintäjohtajan tehtävän. Lähtöön ei liittynyt ”mitään dramatiikkaa”, vaan Mantila näki mahdollisuuden tehdä elämässään muuta. Nykyisin Mantila työskentelee yksikönpäällikkönä Naton viestintäkeskuksessa Latvian Riiassa.
Syyskuussa hän julkaisi esikoisromaaninsa On toinenkin polku taivaaseen. Siinä Mantila palaa lapsuutensa maisemiin Peräseinäjoelle. Kuvaa kyläläisten arkea ja selviytymistä 1960-luvun lopun Suomessa.
Kirjan keskeinen sanoma on toivo.
– Olen aina ajatellut, että ihmisellä ei ole elämässään koskaan vain yhtä vaihtoehtoa. Ei ole umpikujaa, josta ei pääsisi pois. Aina on olemassa vaihtoehto, toinenkin polku.
Mantilan romaanissa monelle kyläläiselle on käynyt huonosti. Elämä on potkaissut oikein kunnolla. Silti he selviytyvät. Joku paremmin, toinen huonommin, mutta selviytyvät.
Mantila sanoo, että hänen on ollut aina vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka syyttävät yhteiskuntaa oman elämänsä vastoinkäymisistä. Suomessa monet perusasiat ovat kuitenkin valtavan hyvin. Yhteiskunnan turvaverkot ottavat koppia, jos sattuisi kaatumaan oikein kunnolla.
– Minusta meillä Suomessa pitäisi tämän johdosta olla aivan valtavan paljon enemmän luovuutta, kokeiluja, yrittämistä ja riskinottoa.
Mantila työskenteli valtioneuvoston viestintäjohtajana, kun maata hallitsi Juha Sipilän (kesk.) porvarihallitus. Hän puolustaa hallituksen menoleikkauksia – koulutussektorinkin.
– Meillä oli kuuden miljardin euron alijäämä valtiontaloudessa pahimmillaan monta vuotta. Sille oli pakko tehdä jotain. Ei tässä mitään katastrofia tullut, vaikka taloutta ja työllisyyttä laitettiin kuntoon aika kovillakin päätöksillä.
Seuraavan hallituksen Mantila toivoisi investoivan kuitenkin koulutukseen, etenkin perusopetukseen. Ja ”rankasti”.
– Olen valmis maksamaan vaikka lisää verojakin, jotta saisimme vahvistettua perusopetusta. Palautettua yleissivistys sille kuuluvaan kunniaan. Jotta meillä olisi kouluissa riittävästi oppikirjoja, koulutettuja opettajia ja rauhallinen ilmapiiri meidän pikku nassikoiden työskennellä.
Mantila korostaa, että pienen Suomen kaltaisessa maassa jokainen lahjakkuus pitää saada käyttöön. Käsitykset yhteiskunnasta ja omista mahdollisuuksista muovautuvat jo varhain. Kouluilla on tässä iso rooli.
Markku Mantilan vanhemmat erosivat, kun Markku oli alle kahden vuoden ikäinen. Vanhemmat olivat tavanneet toisensa työharjoittelussa kehitysvammaisten hoitolaitoksessa Kuopiossa, jossa Markkukin syntyi. Alle kaksivuotiaana hän muutti jo isoäitinsä eli ”mumman” luo Peräseinäjoelle.
– Näin muistelen minulle kerrotun.
Mantilan varhaislapsuuteen liittyy asioita, joista hän ei edelleenkään tiedä kaikkea. Valtaosan lapsuudestaan hän vietti Peräseinäjoella. Myöhemmin hän muutti isänsä luo Seinäjoelle, jossa kävi lukion ja jossa hänen nuorempi veljensäkin asui.
Isän äiti eli ”mumma” oli sotaleski, jota Mantila kutsuu ”rautanaiseksi”.
– Hän oli kasvattanut yksin kolme lasta siinä sivussa, kun rakennutti talon. En ymmärrä, miten hän tämän kaiken teki.
Isoäiti uskoi kovaan työntekoon ja ahkeruuteen. Kun vain kovasti yritti, sitä pärjäsi aina. Ihan missä vain. Etenkin ruumiillinen työ, jossa hiki virtasi ja syntyi selkeitä tuloksia, oli arvossaan. Kaivettiin sitten lapiolla maata tai siirrettiin halkoja paikasta toiseen.
– Jos nuori mies oli jostain muusta kuin työnteosta väsynyt, kaikki tämä oli hänestä humpuukia. Senaikaista ”tulos tai ulos” -ajattelua.
Markku Mantila oli sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita. Hän miettii, että isälläkin – joka tykkäsi kirjoista – olisi ollut lahjoja opiskella enemmän. Siihen aikaan tämä ei ollut kuitenkaan helppoa.
Pitäisikö meidän kuitenkin ottaa selvää, kuka hän oli?
Tämän kysymyksen äärelle Markku ja hänen veljensä Jouni pysähtyivät vasta keski-iässä – reilut kymmenen vuotta sitten. Kyse oli äidistä, joka oli muuttanut eron jälkeen Ruotsiin. Mitään yhteyksiä ei ollut pidetty.
Apua äidin olinpaikan selvittämiseen he saivat Ruotsin Punaiselta Ristiltä, jolle he jättivät myös yhteystietonsa. Sitten äiti soitti. Sovittiin tapaaminen Tukholmaan.
Se oli syksyinen lauantai. Kohtaaminen osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi kuin televisiosarjoissa, joissa kyyneleet virtaavat, tunteet vyöryvät ja luvataan pitää ikuisesti yhteyttä.
– Hän oli meille outo ihminen. Ja me olimme hänelle uusia ihmisiä. Menimme pitsalle ja joimme oluet. Istuimme siinä jonkin aikaa ja juttelimme. Sitten nousimme, sanoimme kohteliaasti näkemiin emmekä ole nähneet sen jälkeen.
Sittemmin veljekset ymmärsivät, että oli oikeastaan aika luonnollista, etteivät he tunteneet läheisyyttä ihmiseen, jota eivät olleet nähneet 40 vuoteen. Tapaamisen yhteydessä äiti ei myöskään lähtenyt avaamaan asioita, mitä menneisyydessä oli tapahtunut. Se yllätti jossain määrin.
– Tuumasimme (Jounin kanssa), että eihän tämä ole meidän syytä. Ja että kaikkien kannalta saattaa olla helpompaa, jos jatkamme elämäämme loppuun saakka kukin tahoillamme.
Markku Mantilan mielestä äidin tapaaminen kuitenkin kannatti. Hän oli kuullut äidistä juttuja ja nähnyt valokuvia, mutta ne olivat vanhoja.
– Olin aina halunnut tietää, kuka hän oli. Miltä hän näytti? Onko meissä mitään samaa?[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row css=”.vc_custom_1556537105802{margin-top: 20px !important;}”][vc_column][rev_slider alias=”mantila-02″][/vc_column][/vc_row][vc_row][vc_column][vc_column_text]Siinä on jännitettä ja hyvä niin. Näin Markku Mantila arvioi poliitikkojen ja median välistä suhdetta. Mantilalla on toimittajatausta ja hän on työskennellyt myös päätoimittajana sanomalehti Kalevassa sekä Pohjalaisessa.
Demokratiaan kuuluu, että poliitikot ja media ottavat välillä yhteen. Rajustikin.
– Jos pitäisi valita kaksi ääripäätä: media ja poliitikot kaveeraavat keskenään tai vihaavat toisiaan, niin mieluummin jälkimmäinen.
Poliitikot ja toimittajat ovat kuitenkin ihmisiä. Ja ihmiset tekevät virheitä. Tämä kiteytyi Mantilan mielestä hyvin Juha Sipilän ja Ylen yhteenotossa kaivosyhtiö Terrafame-uutisoinnissa 2016, jolloin Sipilä lähti pommittamaan Ylen toimittajaa sähköpostiviesteillä.
Näin Mantila asian näkee: perjantai-iltana torniolaisessa hotellihuoneessa oli väsynyt, yksinäinen mies – joka hermostui. Takana oli pitkä, kova työviikko – jollaisia pääministerin viikot ovat aina. Eikä paikalla ketään, joka olisi toppuutellut: ”Älä nyt hyvä mies!”
– Toimittajalle ei koskaan pidä antaa palautetta joko vihaisena tai kännissä, Mantila korostaa.
Sipilä syyllistyi ensiksi mainittuun. Mutta teki Ylekin virhearvion. Vaikka uutissykli on nopea, toimituksen olisi Mantilan mielestä kannattanut odottaa pääministerin kommenttia. Jutusta olisi tullut painavampi.
Yhtä asiaa Mantila haluaa korostaa, mikä liittyy läheisesti hänen nykyiseen työnkuvaansa:
– Jos jostain uutisesta ei tykkää, osalle poliitikoista näyttäisi tulleen tavaksi syyttää mediaa valemediaksi tai puhua valeuutisesta. Olen koettanut sanoa kaikille poliitikkotutuilleni, että älkää ihmeessä käyttäkö tuota terminologiaa tällaisissa yhteyksissä. Siinä pelataan vain vastustajan pussiin.
Menikö tässä Jussi Niinistölle terveisiä?
– Kyllä. Se oli mielestäni huonosti harkittu heitto. Kyllä nyt sentään huonoksi koetun journalismin ja infovaikuttamisen välillä on selvä ero, Mantila sanoo viitaten Niinistön reagointiin Ylen kaksoiskansalaisuusuutisoinnista 2017.
Mantila on haastattelupäivänä käymässä Helsingissä, mutta matkustaa jo iltapäivällä takaisin Latviaan. Naton viestintäkeskus perustettiin vuonna 2014 Ukrainan sodan jälkimainingeissa. Se on asiantuntijaelin, joka ei kuulu Naton komentorakenteeseen. Keskus tuottaa tutkimuksia ja selvityksiä informaatiovaikuttamisesta ja sen toimintaa rahoittaa toistakymmentä valtiota – Suomi mukaan lukien.
– Tiedämme, että noin 80 prosenttia valeviestinnästä sosiaalisessa mediassa on peräisin Venäjältä, sanoo Mantila.
Venäjällä on kyky toteuttaa disinformaatiokampanjoita. Maa on myös todistetusti sekaantunut vaaleihin esimerkiksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Mantila muistuttaa, että Venäjältä on itsekin myönnetty – puolustusvoimain komentajan suulla – että poliittisia tavoitteita saavutetaan vahvalla disinformaation käytöllä. Valeuutisista on siis tullut osa maan ulkopolitiikkaa.
Miten Suomi on varautunut Venäjän vaikuttamisyrityksiin?
– Hyvin. Meillä on menty paljon parempaan suuntaan. Kun vielä 2014–2015 näistä asioista puhui, sitä suurin piirtein naurettiin päin naamaa ja syytettiin russofobiasta.
Mantila sanoo olevansa myös varma siitä, että informaatiovaikuttamisen vastaisesta taistelusta tulee vielä iso bisnes maailmalla. Asia koskettaa paitsi valtioita, myös yrityksiä.
Jo tälläkin hetkellä on helppo esimerkiksi manipuloida osakekursseja, laittaa robotteja soittamaan kommentteja ja levittämään vääriä uutisia yrityksistä. Nettiin voidaan laittaa pyörimään videoita, joissa ihmisen suunliikkeitä on muutettu ja yhdistetty tähän aidolta kuulostava valeääni. Näin ihminen näyttäisikin sanovan jotain ihan muuta.
– Miten varmistut tulevaisuudessa, että katsomasi video vaikkapa Yleltä on oikeasti Ylen tekemä video? Saattaa hyvin olla, että näihin tulee jatkossa autenttisuuden varmistamiseksi jonkinlaisia vesileimoja, miettii Mantila.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row][vc_row full_width=”stretch_row” css=”.vc_custom_1556537367005{background-color: #000000 !important;}”][vc_column][vc_column_text css=”.vc_custom_1556537484282{padding-bottom: 20px !important;}”]
Nato-jäsenyys: Venäjä kiukuttelisi – turhaan
Markku Mantila sanoo, ettei pysty selittämään, miksei Suomi ole tänä päivänä Naton jäsen. Yksi syy voi piillä tässä:
– Meillä on vieläkin ihmisiä, jotka uskovat, että Suomella on joku erityissuhde Venäjään, mikä ei pidä paikkansa. Olemme osa länttä ja EU:ta.
Jos Suomi liittyisi Natoon, seurauksena Mantila ennakoi Venäjän jonkinasteista ”kiukuttelua”:
– Voisi tulla näyttäviä sotaharjoituksia lähellä rajaa, kovaa puhetta ja kaupankäyntiin ehkä jotain, mutta ei Venäjä jäsenyydelle mitään mahtaisi. Hakupäätös on Suomen.[/vc_column_text][/vc_column][/vc_row]