Teija Tiilikainen muistuttaa Ulkopoliittisen instituutin tiedotteessa, että EU-maiden päätös Lissabonin sopimukseen kirjatun keskinäisen avunannon velvoitteen käyttöönotosta on ensimmäinen kerta, kun velvoitetta sovelletaan käytännössä.
Nyt saatava kokemus osoittaa hänen mukaansa, tarvitaanko jatkossa enemmän yhteistä suunnittelua tai avunantovelvoitteen käyttöä tukevia mekanismeja.
Avunantosopimus velvoittaa muut jäsenvaltiot antamaan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenvaltiolle apua kaikin käytettävissään olevin keinoin. Lausekkeen ottaminen käyttöön Pariisin iskujen yhteydessä osoittaa Tiilikaisen mukaan, että velvoitetta voidaan soveltaa tapauksissa, jotka eivät tiukan tulkinnan mukaan kuuluisi sen piiriin.
– Tässä tapauksessa tuhoisa terrori-isku täyttää aseellisen hyökkäyksen kriteerit. Todennäköisesti myös vakava kyberhyökkäys tai jokin muu moderni turvallisuusuhka tulkittaisiin samalla tavoin, Tiilikainen arvioi.
EU-maiden Ranskalle käytännössä tarjoama apu ja sen organisointi tulevat Tiilikaisen mielestä osoittamaan EU:n kyvyn avunantolausekkeen toimeenpanoon ilman yhteistä puolustussuunnittelua tai komento- ja johtamisjärjestelmää. Hän uskoo, että johtopäätöksiä varmasti vedetään myös unionin vaatimattomassa yhteisessä sotilasjärjestelmässä.
– Lähtökohtana on, että avunanto tapahtuu kahdenvälisin järjestelyin avustettavan maan ja apua antavien maiden välillä. Nyt saatava kokemus osoittaa, onko tällainen järjestely riittävä vai tulisiko avunantoa varten luoda erityisiä mekanismeja, Tiilikainen toteaa.
Tiilikaisen mielestä tärkeä kysymys on myös avun vähimmäismäärä. Mihin määrään yksittäisen jäsenmaan pitää yltää, jotta sen antama panos voidaan katsoa riittäväksi solidaarisuuden osoitukseksi.
– Tästä vedetyt johtopäätökset vaikuttavat myös siihen, millaista apua EU-maat voisivat odottaa toisiltaan tavanomaisemman aseellisen konfliktin kohdalla, hän huomauttaa.
Tiilikainen painottaa myös, että kun velvoite on kerran otettu käyttöön, kynnys sen soveltamiselle uudestaan on matalampi.
– Jäsenmaiden keskinäisen tasa-arvoisuuden hengessä myös pienten jäsenmaiden vaatimukset velvoitteen soveltamiseksi on otettava vakavasti, mikäli niille on riittävät perusteet.