Verkkouutiset

Tästä ei hiiskuttu: Suomella oli monen tason salaiset suhteet USA:han

Hannu Rautkallio on penkonut taas suurvaltojen arkistoja, kun uutta on vapautunut salassapidosta.

Sodan hävinneenä Suomi sai rangaistukseksi aluemenetykset ja raskaat sotakorvaukset, jotka voi nähdä seurauksiltaan osin myös myönteisinä, rajallista vapauttamme turvaavina. Hannu Rautkallio kuvaa valvontakomission johtajan Andrei Zdanovin mieltyneen läntiseen elämänmenoomme.

Zdanov viihtyi hulvattomissa seurapiireissämme paremmin kuin katkeruudessa uiskentelevien kommunistiemme joukossa. Sama koski kommunistiemme eliittiä, esimerkiksi Otto Wille Kuusisen tytärtä Hertta Kuusista, joka oli kuin kala vedessä hienostoravintoloissa.

Valvontakomissio turvasi liikkumatilaa elinkeinoelämällemme neuvostodiktaattori Josif Stalinin nyökytellessä. Neuvostoliittolaiset olivat innostuneita solmimaan sydämellisiä suhteita suomalaisiin oikeistoryhmiin.

Tästä amerikkalainen salasähke kertoi, että hyvän tahdon merkkinä Neuvostoliiton valvontakomissio suhtautui viileästi levottomuuksiin työmarkkinoilla. Chrichton-Vulcan -yhtiön lakon tapauksessa neuvostoliittolaiset ehdottivat suomalaisille, että lakkoilijoilta otettaisiin leipäkortit pois. Näin työläisten unelmavaltio linjasi lakkoja jopa lännessä. Idässä lakkoilu oli totta kai kiellettyä.

Suomalaiset tunsivat niin sotia ennen, sota-vuosina ja niiden jälkeenkin kuuluvansa länteen. Se pelasti Suomen. Luottamukselliset yhteydet varsinkin Yhdysvaltoihin muodostuivat selviytymistarinamme ratkaiseviksi tekijöiksi.

Hannu Rautkallio ihmettelee arkistoihin tutustuttuaan, miksi Suomi ajautui1950-luvun lopulta lähtien sellaiselle poliittiselle tielle, josta presidentti J. K. Paasikiven johdolla olimme vapautuneet vuosikymmentä aiemmin? Paasikiven yksi tavoite oli, että kommunistien vaikutusvaltaa minimoitiin. Seuraajansa menetteli toisin ja haki sillä turvaa omalle vallalleen.

Suomen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita ei ole liiaksi tutkittu. Rautkallio on penkonut dokumentteja ja suorittanut haastatteluja Yhdysvalloissa jo 1970-luvulta lähtien. Lisää asiakirjoja vapautuu salassapidolta jatkuvasti. Neuvostoliiton arkistoihin hän ryntäsi heti maan romahdettua, vuoden 1991 jälkeen. Hän ehti tutustua esteettä valtaisaan määrään materiaalia, kunnes ovet sulkeutuivat tutkijoilta.

Palveluksia ja vastapalveluksia

Yhdysvalloilla oli uskomattomat lonkerot Suomessa. Rautkallio on aiemmin kertonut Helsingin olleen mielenkiintoisen vakoilun ja vuorovaikutusten pelikenttä.

Nyt vuorossa ovat amerikkalaiset vakoiluyhteistyö ja -raportit, joiden välityksellä saamme kuvan vaikkapa puhelinkuuntelun keinoista.

Esimerkiksi puhelinlinjat valvontakomission hotelli Tornista Malmin lentokentälle, Katajanokalla ankkurissa olleeseen Krasnaja Znamajaan ja Leningradiin oli kytketty Postitalosta ”erääseen Korkeavuorenkadun osoitteeseen”.

Kuunteluraporteista amerikkalaiset saivat selville valvontakomission keskusteluja. Vakoilun organisoinut eversti U. A. Käkönen saattoikin todeta, ”ettei venäläisillä ollut mitään erikoista tekeillä”. Saman havainnon näkee myös neuvostoliittolaisista arkistolähteistä. Zhadovin ”yllättävän maltillinen linja” ja ”hämmästyttävä suurpiirteisyys” selittyivät sillä, ettei tällä ollut miehitysarmeijaa tukenaan. Niinpä epäonniset Baltian maat joutuivat puolen vuosisadan mittaiseen pimentoon ja valheiden peittoon.

Aivan kuten DDR:n ja KGB:n kätköistä on löytynyt henkilökoodeja, jotka viittaavat suomalaisiin syväkurkkuihin, myös Yhdysvalloilla on ollut käytössään peitenimiä yhteydenpitäjiensä salaamiseksi. Hämmästyttävän yksityiskohtaista tietoa Washington on saanut suomalaisilta, eikä se ole voinut olla vaikuttamatta Suomen USA-väleihin myönteisesti.

Vaikka Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Suomeen jatkosodan aikana, vuorokuiskuttelu jatkui. Stalin oli hyvin levoton presidentti Franklin D. Rooseveltin suunnitelmista saada Suomi irti sodasta. Rautkallio peräänkuuluttaakin lisätutkimuksia siitä, mitä Rooseveltin aloitteellisuus vaikutti Stalinin valmiuteen ryhtyä rauhantekoon Suomen kanssa.

Suurhyökkäyksessään paikalleen jämähtänyt puna-armeija oli jo heinäkuun puolivälissä 1944 asettunut Suomen rintamillaan puolustusasemiin. Samalla ryntäys kohti Berliiniä alkoi toden teolla. Stalinin oli hyvin herkällä korvalla kuunneltava ratkaisevaa pelastajaansa Yhdysvaltoja. Yleisesti tiedettiin, että jos jokin moottorikäyttöinen härveli puna-armeijassa toimi, se oli amerikkalaistekoa – säilykkeistä puhumattakaan.

Häkellyttää pikkutietoa

Vähitellen avautuvat arkistot tuovat jatkuvasti lisävalaistusta historian ymmärrykseemme. Nyky-Venäjän suhtautuminen menneisyyteensä ja KGB-salaisuuksiinsa ilmentää syyllisyyttä ja häpeää. Samaa voi todeta pienemmässä mittakaavassa myös suomalaisesta salailusta DDR:n ja KGB:n suhteen – yhä ja vielä. Käsittämättömän paljon tutkijoilla on jo kuitenkin tietoa saatavilla.

Kun Paasikiven linja vaihtui Urho Kekkosen linjaksi, läheiset suhteet länteen olivat osittain tulenarkoja, sillä Neuvostoliiton palvonnasta tuli myös sisäpoliittisen kelvollisuuden mittari. Niinpä kaikki avainhenkilömme vaelsivat hartauskäynneille Tehtaankadulle.

Rautkallio luettelee pitkät litaniat suomalaispoliitikkojen nimiä, jotka ovat käyneet hyvin tiheään tahtiin Neuvostoliiton suurlähetystössä ripillä. Hän latelee nimiluetteloita esimerkinomaisesti vuosilta 1965 ja 1966. Tuona aikana SDP:n edustajien käyntimäärä alkoi tihentyä – puolue kun oli irrottautumassa vanhasta asevelihengestään.

Jopa oikeistolaiset saivat pikku hiljaa Tehtaankadulla synninpäästön ja lupauksen paremmasta – aluksi henkilö- ja lopulta kuin palkintona, puoluetasolla.

Toiseksi Kekkoseksi huonoin tuloksin pyrkinyt moninkertainen ministeri Ahti Karjalainen (kesk.) vieraili Neuvostoliiton suurlähetystössä viikoittain. Huonokuntoista, pahoin alkoholisoitunutta Karjalaista suosivat niin KGB kuin Etelärannan satraapit – täysin tietoisina tämän kyvyttömyydestä vaativiin tehtäviin. Rautkallion kertomaa on löydettävissä niin Tehtaankadun suurlähetystön keskusteluraporteista kuin NKP ja Suomi –asiakirjakokoelmissa (1992 ja 2001).

Rautkallion tutkimustuotannon paikoin herättämän kärjekkään keskustelun tietäen jään odottelemaan sitä ensimmäistä, joka taas kerran toteaa: ”minä tiedän tuon kaiken vanhastaan, siinä ei ole mitään uutta”… jne. (pahimmassa tapauksessa edes lukematta kirjaa). Silti muistaa täytyy, että kirjoittaja on usein osunut arkistojen aarteisiin ensimmäisenä tai ensimmäisten joukossa kadehdittavalla kyvyllä löytää ja ahkeroida.

Idässä kiinni, länteen kallellaan kulkee vuodet 1944-1958 käännetyssä kronologiassa. Toteutus on mielenkiintoinen, mutta ehkä sittenkin normaali aikajärjestys olisi ollut käyttökelpoisempi.

Hannu Rautkallio: Idässä kiinni, länteen kallellaan. USA ja Suomi 1944-1958. Docendo 2015.

Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.

Uusimmat
MAINOS