Kuntien talousarviovalmistelut vuodelle 2014 ovat käynnissä vanhan hyvän ajan ja uuden todellisuuden murroskohdassa.
Samaan aikaan kun luemme lehdistä kuntien henkilöstön irtisanomissuunnitelmista, esittää osa kuntapäättäjistä uusia etuisuuksia tai vastustaa verisesti olemassa olevien purkamista. Halutaan ilmaisia uimalippuja eläkeläisille, ilmaista koululaisten kesäruokailua leikkipuistoissa, ilmaisia liikuntavuoroja nuorisolle, enemmän palvelua tuonne ja henkilöstöä tänne.
Tuntuu, että kuluvan valtuustokauden ensimmäistä budjettiaan rakentavien valtuutettujen ymmärrys ei ole kääntynyt vaalikenttien vieheilystä muuttuneeseen todellisuuteen.
Ilmaista ei tietenkään mikään oikeasti ole, joku niiden tuottamisen kustantaa. On aina vavahduttavaa nähdä miten suuri ero on siinä vaivassa, jota osa kuntalaisista joutuu näkemään työpaikoillaan voidakseen jättää kolmanneksen ansioistaan verona kunnalle ja valtiolle verrattuna siihen helppouteen, jolla kuntapäättäjä nuijan kopautuksella suo etuisuuksia osalle kuntalaisista – yleiseen hyvään vedoten, mutta samalla omien kannattajiensa etuja ajaen. Varsinkin sanojen ennaltaehkäisy, lapset ja vanhukset liittäminen yhteen muodostaa formulan, jota on päätöksenteossa mahdoton vastustaa.
Huoleton ja hyväntahtoinen johtamisote ei turhaan kysele uusien ehdotusten tai nykyisten puolustamista perustelevien argumenttien kustannusvaikuttavuuden perään. ”Summa on pieni ja sillä saadaan paljon hyvää aikaa” analysoi kuntapäättäjä esitystään budjettiraamin ylittämisestä. Jossain on maaginen runsauden sarvi, josta jaettavaa löytyy.
Yhteisten resurssien vaihtoehtoinen kohdentaminen ei myöskään paina päättäjän mieltä. Usein jakopoliitikkojen taktiikkana on tuoda ehdotus etuuden laajennuksesta, jonka taloudellinen arvo on pieni. Mutta pienenkin summan osalta voi kysyä miten muuten ehdotettu resurssi kannattaisi käyttää ajatellun kohderyhmän hyväksi? Jos vaihtoehtoja esittää sanoo jakopoliitikko, että niihin muihin hyviin kohteisiin tai käyttötapoihin pitää kanssa saada lisää rahaa!
Onko muotiin tullut ilmaisten palvelujen vaatiminen noin ylipäänsä järkevää silloinkin, kun kohde ja tarkoitus on hyvä kuten esimerkiksi ilmaisissa koulujen salivuoroissa lapsille? Täysin ilmaisiin palveluihin liittyy valitettavasti monia ongelmia. Ilmaispalvelujen arvostus niin asiakkaiden kuin palveluhenkilöstönkin osalta on heikompaa, hukka- ja väärinkäyttö yleistä (esim. kouluruokailu) ja liikakysyntä tyypillistä (esim. varaamme varmuuden vuoksi koulujen salivuoroja paljon, kun ei käyttämättömyydestä ole haittaa).
Pirullisin ongelma on kuitenkin ns. palveluparadoksi. Sen mukaan palvelujen määrän ja laadun parantaminen johtaa asiakkaiden tyytymättömyyden kasvuun. Jos esimerkiksi leikkikentällä on alettu jakaa ilmaista ruokaa ja se ei jonain päivänä riitäkään kaikille, on huuto kauhea. Koska tätä ei henkilökunta halua kuulla tehdään ruokaa niin, että varmasti riittää. Seurauksena on ruuanjätettä, jonka kaikki tuomitsevat.
Vielä kauheampi älämölö syntyy siinä tilanteessa, että kuntapäättäjä peruu kerran aloitetun palvelun kokonaan. Mitään näistä ongelmista ei olisi koskaan syntynyt, jos palvelua ei olisi alunalkujaan alettu tarjoamaan.
Hyvää tarkoittavien hankkeiden kohdentuminen on vielä oma ongelmansa. Eläkeläisiä, lapsiperheitä, ihan kaikkia kansalaisryhmiä löytyy joka lähtöön. Osa ei todellakaan tarvitse lisää ilmaispalveluja. Kohdentamattomissa ilmaispalveluissa yhteiset resurssit ovat kuitenkin kaikkien käytettävissä ja tunne julkiselle vallalle ulkoistetusta vastuusta lisääntyy niidenkin parissa, joilla olisi kyky huolehtia itsestään ihan omin voimin. Kuinka paljon kuntalaisten ja perheiden vastuuta voidaan siirtää yhteisvastuulle? Miksi haluamme riistää ihmisiltä sen onnen, joka syntyy omien velvoitteiden tekemisestä, vastuun kantamisesta?
Kirjoittaja Markku Pyykkölä on kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Keravalla.