Me emme vielä ole ymmärtäneet, miten vakava eettinen ongelma kollektivistisesta yhteisvastuusta seuraa. Koska tosiasiassa vain yksilöillä voi olla eettinen harkintakyky, järki ja vastuuntunto, hyvinvointivaltiolle siirretty vastuu johtaa moraalisen subjektin asteittaisen häviämiseen.
Kammottavin esimerkki tästä on valtiovallan ja kulttuurisäätiöiden tuella teinityttöjä jahdannut Veijo Baltzar, joka on esiintynyt sorrettuja puolustavana poliitikkona, kaikkea hyvää ajavana kulttuuripersoonana ja ennen muuta romanikulttuurin jalona edustajana.
Nyt on kysyttävä, kuinka on mahdollista, että koulutyttöjen manipulointiin perustuvaa kulttiaan teatteriryhmän muodossa rakentanut, oppilaittensa seksuaalisesta häirinnästä jo kertaalleen kiinni jäänyt ja julkisesti hyvin tunnettu romanitaiteen tekijä sai vuosikausia jatkaa toimintaansa kenenkään puuttumatta? Miksi kukaan ei viheltänyt pilliin?
Nähdäkseni kyseessä ei ole yksittäistapaus, vaan valtiokeskeisessä kollektivismissa marinoidun suomalaisen kulttuurin rakenteellinen ilmiö.
Kun julkisen vallan yhteisvastuu on synonyymi korkealle moraalille, kukaan ei koskaan ole mistään oikeasti vastuussa. Nyt meillä korkeimman tason vastuunkantajat antavat esimerkkiä vaikenemisesta ja vastuuttomuudesta. Tarja Halonen ei ota vastuuta, Paavo Lipponen vaikenee, Pekka Haavisto pesee kätensä, Liisa Jaakonsaari hämmästelee – ja kaikki muut jatkavat samaa rataa.
Entä kymmenet tyttölapset, Baltzarin kultin uhrit? Kuka puhuisi heidän puolestaan, kun valtiomiestason poliitikot levittelevät käsiään.
Tosiasiassa kuka tahansa vaikutusvaltaisista romanikulttuurin tukijoista olisi voinut puuttua asiaan heti ensimmäisten epäilyttävien piirteiden heijastuessa verkkokalvolle. Mutta kukaan ei tehnyt mitään ja nyt he sanovat: miksi olisin tehnyt mitään, kun muutkaan eivät tehneet.
Minuakin pyydettiin
Myös minua on kolme kertaa yritetty saada Baltzarin hankkeisiin tukijaksi tai esitelmöijäksi. En ole suostunut.
Kieltäytymiseni syy ei ole ollut aavistus tai tieto toiminnan kulttiluonteesta, vaan yleinen vastenmielisyyteni yhdenmukaisuuteen pakottavia ryhmäidentiteettejä ja niihin pohjaavia osakulttuureita kohtaan.
Erityisen kyseenalaisia ovat uskonnolliset lahkot, ideologiset kollektiivit ja traditionaaliset heimokulttuurit, joissa säännönmukaisesti törmäämme autoritäärisyyteen ja isänvaltaisuuteen, naisten ja lasten alistamiseen, väkivallalla uhkailuun tai niin sanottuun kunniaväkivaltaan ja jopa verikostoihin.
Tällaisia piirteitä sisältyi yleisesti vielä renessanssiajan eurooppalaiseen sääty-yhteiskuntaan esimerkiksi Firenzessä, mutta liberaali yhteiskuntakehitys ja oikeusvaltio ovat kokonaan hävittäneet niiden oikeutuksen ihmisten mielistä.
Baltzar ja perustuslaki
Minusta liberaali tasavalta on syntynyt juuri sitä varten, että jokainen vapaa yksilö omistaa elämänsä ja saa elää itse valitsemaansa hyvää elämää minkään yhteisövallan tai kenenkään toisen sitä rajoittamatta. Joka tätä vapautta loukkaa, kääntyy perustuslain lähtökohtaa – yksilön vapautta – vastaan.
Siksi oli järkyttävä virhe ja arvojen nurinkäännös kirjata vuoden 2000 perustuslakiin romaneille ja muille ryhmille oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Tätä perustuslaillista oikeutta Baltzar on käyttänyt hyvällä menestyksellä ja kaikkien poliittisten ryhmien tuella.
Nyt olisi syytä herätä siihen, että erilaisia kulttuurisia ryhmiä esiin nostava identiteettipoliittinen ihanteellisuus ei aatehistoriallisesti lähde liberaalista yksilön vapauden ja oikeuksien turvaamisesta, vaan kovan linjan sosialistisesta kamppailusta sorretuiksi tulkittujen ryhmien puolesta.
Ajattelutapa perustuu marxilaiseen historianfilosofiaan, jossa sorrettu luokka tulkitaan sekä riistetyksi uhriksi että sosiaalisen vapautuksen jaloksi subjektiksi. Ensin tämä sorrettujen ja koko ihmiskunnan vapauttajien rooli oli varattu proletariaatille ja 1960-luvun kulttuurivallankumouksen ja uusmarxilaisuuden ajoista alkaen se on yhä enemmän varattu vähemmistöryhmille.
Suomalaisena erikoisuutena on pidettävä sitä, että vuoden 2000 perustuslakia säädettäessä myös vahvasti yksilön vapauteen sitoutuneet porvarilliset eduskuntaryhmät asettuivat kollektivistisen uudistuksen tueksi. Mistä syntyi se älyllinen sokeus, joka johdatti ei-sosialistiset vapauden ystävätkin marxilaisuuteen ankkuroituvan ja jopa kulttuureille ja ryhmille etuoikeuksia tarjoavan sosiaalihuoltovaltion kaiken kattavaan kupoliin?
Tukea yksilöille, ei osakulttuureille
Ei ole sattumaa, että yhä uudestaan saamme kuulla huolestuttavia raportteja ryhmäidentiteetteihin nojaavien osakulttuurien ja uskonnollisten lahkojen parista. Kollektivistisen luonteensa vuoksi ne ovat vaaraksi niiden piirissä varttuvien ja elävien yksilöiden henkilökohtaiselle vapaudelle. Siksi liberaalin perustuslain ja julkisen vallan ei tulisi lainkaan tukea kulttuurisia ryhmiä, vaan päinvastoin antaa jokaiselle yksilölle vahva suoja yhteisöllistä pakkovaltaa vastaan.
Toisin sanoen, liberaali perustuslaki ei voi palvella kahta vastakkaista tarkoitusta.
Käytännössähän yksilönvapauden edistyminen on juuri sitä, että yhdenmukaisuutta edellyttävät ryhmät menettävät vaikutusvaltaansa samalla kun niiden vaikutuspiirissä varttuvien ja elävien yksilöiden itsenäinen harkintavalta vahvistuu.
Liberaalin ajattelun kannalta on siis väärin tukea osakulttuureita. Pitäisi aina tukea vain yksilöitä ja heidän vapaaehtoisia yhteenliittymiään.
Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa liberaalin perustuslain tärkein ydinarvo on kuitenkin käännetty päälaelleen.
Pahimmillaan valtiokeskeisen yhteisvastuun passivoiva vaikutus näkyy eettisen yksilönvastuun pakoiluna, joka liittoutuu Suomessa vallitsevan välttelevän kohteliaisuuden kanssa. Katsotaan toisaalle, ei puututa, ollaan hiljaa, koska kollektivistisen koodin mukaan mitään pahaa ei tapahdu, kun annetaan asian olla.
Juoppo saa räyhätä, pedofiili kähmiä, puoliso uhkailla, öykkäri solvata, ohjaaja kyykyttää, valmentaja alistaa, saarnamies manipuloida. Ajatellaan, että varmaan joku viranomainen jossain hoitaa asiaa, ei minun siihen tarvitse puuttua.
Tämän moraalisen passiivisuuden vuoksi myös teatteriryhmän johtaja Baltzar on saanut jatkaa – valtion ja säätiöiden ruhtinaallisella tuella – senkin jälkeen kun Humanistinen korkeakoulu vuonna 2012 julkaistussa selvityksessään toi esiin hänen soveltamansa pedagogiikan itsekeskeiset, manipuloivat, romantisoivat ja puoskaroivat piirteet. Silloin olisi virkamiesten, tutkijoiden, poliitikkojen ja muiden tukijoiden pitänyt ymmärtää, että tuen sijasta tarvitaan kriittistä valvontaa ja väliintuloa. Mutta tämäkin selvitys meni jonnekin kasvottoman yhteisvastuun lokeroon ja yleinen vastuuttomuus sai jatkua.
Kollektiivit eivät ole subjekteja
Jos suomalaisen kulttuurin vallitseva koodi olisi toinen, jokainen Baltzaria tällä vuosituhannella tukenut poliitikko joutuisi nyt perin pohjin selvittämään oman vastuuttomuutensa vaiheet. Miksi sinä et ottanut selvää, miksi sinä et puuttunut asiaan?
Henkilökohtaiseen vastuuseen saattaminen on tällaisessa tapauksessa tärkeää, koska vain yksilöihin kohdistuvat vaatimukset voivat uudistaa ja kehittää kulttuurin eettistä normia.
Hyväuskoisuus voi joskus olla kaikkein pahin rike.
Moraalissahan on kysymys siitä, että jos minä en tähän asiaan puutu, paha saa tapahtua tai jatkua. Siksi vastuu on aina minulla, jos huomaan jotakin epäilyttävää. Tai jos näen, että hyvä ei toteudu ilman minun väliintuloani.
Älkää siis kysykö, kenelle kellot soivat. Ne soivat aina jokaiselle vapaalle yksilölle, sillä kollektiivit eivät ole subjekteja eikä niillä ole vastuuntuntoa.
