Sauli Niinistö on ollut vaaleissa ehdolla 1970-luvun lopulta alkaen. Kun 2018 presidentinvaalin ensimmäinen kierros johti hänen valintaansa, ei kampanjoita enää välttämättä ole edessä.
Verkkouutiset julkaisee tässä Sauli Niinistön Espoon Sellon Viaporinaukiolla vaalitilaisuudessa 27.1.2018 pitämän puheen, joka oli osin haastattelua. Teemat ja sisältö olivat käytännössä samat kuin muutamaa tuntia myöhemmin aivan viimeisissä puheissa Helsingin Kolmen sepän patsaalla ja Narinkkatorilla.
Sauli Niinistön kaikissa lauantaisissa seitsemässä tilaisuudessa oli satoja ja Tikkurilassa jopa nelinumeroinen määrä kuulijoita. Haastattelijana oli Lotta Backlund (LB).
Sauli Niinistö lauantaina 27.1.2018, vuorokautta ennen presidentinvaalin vaalipäivää
SN: Meininki on oikein hyvä. Tultiin Lauttasaaresta ja siellä oli melkein yhtä paljon väkeä kuin täälläkin. Oikein hyvää aamupäivää, ja ennen kaikkea kiitos kovasti että olette kiinnostuneita! Yritetään olla sen arvoisia.
LB: Mutta hei, puhutaan heti vähän näistä kampanjan teemoista. Mä sanon disclaimerina että olen pyytänyt että saa sinutella. Ei tarvitse loukkaantua että sinuttelen näin korkea-arvoisaa herraa. Hei, ”rauha ratkaisee” on ollut tämän kampanjan teema. Mistä johtuu että juuri nimenomaan rauha oli se joka sinun mielestäsi oli kaikkein tärkeintä nostaa esille?
SN: Jos me kukin kohdaltamme ajattelemme omaa elämäämme, niin kyllä se rauhasta lähtee, hyvä elämä. Että on rauhaa, ei ole sotia, kriisejä, niitä vastaan. Mutta että on myös luonnonrauhaa, ihmiskunnan ja luonnon tasapainoa, ja yhteiskuntarauhaa eli sisäistä voimaa Suomen kansalla pitää yhtä ja toimia yhdessä.
LB: Nyt on aika monta viikkoa kiertämistä ja kampanjointia takana. Ovatko yllättäneet ehkä nämä teemat, jotka ovat nousseet esille tässä keskustelussa?
SN: Ei sinänsä mitään suuria yllätyksiä. Aika paljon on puhuttu sisäpolitiikkaa. Sekin kuuluu tietysti asiaan, että sivutaan ja keskustellaan siitä. Sellainen havainto tässä on vähän ollut, että presidentin roolia on jollakin tavalla vähän ylikorostettu. Milloin pitäisi (epäselvää) hajottaa eduskunta ja milloin pitäisi lakeja muuttaa tai kumota… Täytyy välillä pitää mielessä, että presidentillä ei ole tuollaisia sisäpoliittisia valtaoikeuksia, ja minusta se on aivan hyvä asia, ettei niitä ole.
Suhteellisen kohdallaan
LB: Pitäisikö presidentin valtaoikeuksia muuttaa?
SN: Minusta ne ovat suhteellisen kohdallaan tällä hetkellä. Siitähän oli johdonmukainen tavoite nimenomaan purkaa sisäpoliittiset valtaoikeudet, ja pitkän prosessin jälkeen… (epäselvää). Presidentin tehtävä on todellakin ulkopolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, ja sitten vastavuoroisesti kun valtioneuvosto ja pääministeri vetävät Eurooppa-politiikkaa, niin siinäkin on kehitetty eduskunnan aikanaan esittämän vaatimuksen mukaisesti yhteistoimintaa niin, että pääministeri on yhteyksissä, jos joku asia siellä Euroopassa liikaa (koskee) myös Suomen ulkopolitiikkaa. Kyllä tämä aika hyvässä mallissa on.
Ehkä minä ottaisin yhden ihan pikku nyanssin esille. Se ei ole pikkuasia, se on tärkeä asia niille, joihin se kohdistuu. Se on tämä armahdusoikeus. Siitä on pikkuisen ehkä vähän virheellinenkin käsitys, että presidentin tehtävä olisi jotenkin mitata, uudelleen arvioida rikoksia, vapauttaa syyttömiä, tai alentaa rangaistuksia. Ei presidentti voi tällaista harkintaa, oikeudellista harkintaa tehdä. Valitettavasti niitä perusteita ei voi julkisuuteen lausua, mutta siteeraan erästä henkilöä, jonka armahdin. Hän nimittäin tuli julkisuuteen. Ja hän kertoi, että heti armahduksen jälkeen hän lähtikin saattohoitoon. Se kertoo tietysti aika paljon armahduksen luonteesta. Minusta ne voisi kuitenkin siirtää oikeuslaitokselle.
LB: Kuten sanoitte presidentti johtaa ulkopolitiikkaa, ja olette vuosien aikana tavannut Barack Obaman, ja presidentti (Donald) Trumpin, ja (Vladimir) Putinin ja Kiinan presidentin. Millaista on tavata näitä ihmisiä? Mitä keskusteluista Suomi saa?
SN: Ne sujuvat oikein hyvin, kun havaitsee sen seikan, että ihmisiä me kuitenkin vain kaikki olemme, istuupa kuinka korkealla pallilla tahansa. Ja näin ne keskustelut sujuvat. Se luo lähtökohdan myös siihen, että suhteellisen avoimesti voidaan puhua, aika suoraan, hyvinkin suoraan niistä asioista jotka kulloinkin ovat pöydällä.
Tuota, mitä Suomi näistä sitten saa.. Meillä on se etu puolellamme, että me olemme pieni ja vaaraton eräällä tavalla. Me emme ole kilpailija. Joten meille (päin) se avoimuus ehkä on helpompaa, puhua suoraan meidän kanssamme. Me saamme tietysti sen että me tulemme tietämään mitä ne suuret ajattelevat, ja se on aika hyvä asia, pitää koko ajan ajan tasalla. Mutta samalla me tietysti rakennamme sitä rauhaa myös. Ja sekin on tietysti meidän intressissämme, että rauha vallitsee.
Mutta me kykenemme siinä vähän auttamaankin. Me tarjoamme niin sanottuja hyviä palveluksia, joka on diplomaattikieltä, mutta tarkoittaa pienempiä tai suurempia, joko viestin viemistä tai ratkaisumallien pohtimista ja niiden eteenpäin viemistä, toiseen pöytään niin kuin olen paljon tehnyt presidentti Putinin ja presidentti (Petro) Poroshenkon välillä. Ja sitten, jopa sitä vaativampiin tehtäviin, ihan miten vaan. Viimeksi kävi niin, että Yhdysvaltain ja Venäjän varaulkoministerit aloittivat täällä, tuolla Helsingissä, tuon strategisen vakauden prosessin. Komea sana. Toivottavasti etenevät siinä. Tällaisia sitä sitten tehdään niissä piireissä.
Valpasta vapautta
LB: Monissa kodeissa ollaan varmaan myös keskusteltu vaaleista. Myös meillä. Minulla on kahdeksanvuotias tytär ja hän oli hyvin huolissaan että onko presidentillä ikinä vapaata?
SN: Joo. Hyvä huolenaihe. Presidentillä on vapaata, mutta se on sellaista valpasta vapautta. Eli koko ajan täytyy muistaa ja tietää se, että missä tahansa maailmassa saattaa mihin kellonaikaan tahansa sattua jotain sellaista että pitää olla tavoitettavissa, jos jotain reagointia kaivataan. Mutta kyllä tässä hyvin hengähtämään ehtii.
LB: Jos katsahdetaan tulevaisuuteen, niin miltä Suomi sinun mielestäsi näyttää kuuden vuoden päästä?
SN: Siinä on aika paljon toivetta mukana, koska kukaan meistä ei voi väittää näkevänsä niinkään pitkälle. Se mitä viime vuodet ovat nimittäin opettaneet on että jatkuvasti tapahtuu ja jatkuvasti tapahtuu asioita joita me emme osaisi odottaa. Niinpä nyt toivon että jatkuvasti edelleen tapahtuisi, mutta tapahtuisi enempi sitä hyvää asiaa. Suomelle onkin tapahtunut. Meidän talous on lähtenyt liikkeelle, työttömyys on alentunut, toivottavasti se linja jatkuu. Näyttää että ainakin tänä vuonna ennusteet ovat korkealla ja se on tuiki tärkeää, että me pääsemme pikku hiljaa velanotosta eroon, ja että me samalla voimme taata hyvinvointivaltion perusteitten jatkuvan.
Mutta sitten kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle. Ennustan että Ukrainan kriisi olisi ratkaistu. Siitä puolestaan seuraisi että Venäjä – joka kipeästi tarvitsee eurooppalaista yhteistyötä taloutensa vuoksi – Venäjä ja Euroopan unioni kykenevät nykyistä parempaan yhteistoimintaan, ja se puolestaan sitten vähän alentaa jännitteitä ja lisää turvallisuutta myös Euroopassa.
Ehkä huolestunein olen siitä miten tuo ilmastonmuutos kehittyy. Toivottavasti kuuden vuoden aikana saadaan selvä käänne. Se kuitenkin tarkoittaa, että kaikkien on oltava mukana, kautta koko maailman, ja se vaatii kyllä vähän kovempiakin toimenpiteitä kuin mitä niissä Pariisin sopimuksissa on. Meillä on aivan erityinen mahdollisuus tehdä oma lisämme kokonaan tähän, ja tarkoitan arktista puheenjohtajuutta, ja arktisella ilmenevää akuuttia, ehkä kaikkein vaarallisinta akuuttia ympäristöongelmaa. Se on musta hiili, joka laskeutuu päästöinä arktiselle alueelle, ja me tiedämme kaikki mitä tapahtuu kun aurinko kohtaa tuon hiilen, noen, se sulattaa. Tätä vastaan Suomi tulee nyt aktiivisesti toimimaan, olen siitä puhunut monissa pöydissä, Moskovassa ja Washingtonia myöten, ja saanut kyllä ymmärrystä kaikilta.
LB: Entä täällä kotimaassa? Onko sinun mielestäsi suomalainen yhteiskunta eriytymässä?
SN: Siitä varmasti on vähän viitteitä, ja ne on osattava nyt päättäväisesti torjua. Me olemme maailman vakain kansa, niin on mitattu monta vuotta peräkkäin. Ja se vakaus on kuulkaa iso asia. Se on äärettömän tärkeä. Pieni ja vakaa on paljon vahvempi kuin suuri ja epävakaa, suuri ja säröinen. Ja siitä vakaudesta meidän täytyy osata pitää kiinni.
Minä suomennan sen vakauden aika paljon sanaan luottamus. Että me luotamme toisiimme, että me luotamme suomalaiseen yhteiskuntajärjestykseen, suomalaiseen demokratiaan, suomalaiseen tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Jos me nämä pidämme arvossa, luottamuksen ja nämä arvot, niin me olemme äärettömän vahva vastaamaan mihin tahansa haasteeseen.
Voi kinata, kun kunnioittaa
Mutta pari ongelmaa tulee esiin. Otetaan ensin pienempi. Se on se kielenkäyttö jota me näemme esimerkiksi somessa. Nyt olisi kyllä hyvä muistuttaa jokaisen itselleenkin, että voi kinata, voi kovinkin kinata toisen kanssa, voi vähän riidelläkin, mutta pitää muistaa kunnioittaa sitä että sillä toisella on erilaiset lähtökohdat, sillä on erilainen mielipide tässä asiassa. Siitä voidaan asiasta olla eri mieltä, mutta ei ihmisestä. Kunnioitetaan sitä toistakin.
Toinen ongelma, paljon vakavampi minusta, liittyy sitten nuorten syrjäytymiseen. Ihan lyhyesti: tämä ristiriitahan on valtava. Suomi tarvitsee lisää nuoria, mutta samaan aikaan meillä on sivussa 60 000 nuorta. Siis sitä, mitä me tarvitsemme, on syrjässä. Näille nuorille itselleen se on tragedia, mutta se on menetys meille kaikille. Sen vuoksi minusta julkisen sektorin – valtion ja kuntien – pitää toimia niin, että edelleen me voimme puhtain omatunnoin sanoa, että Suomessa kaikilla on mahdollisuus. Taata se.
Ja sitten: kaikki voimme tehdä asiassa aika paljon. Monet teistäkin ovat varmaan mukana vapaaehtoistoiminnassa, urheiluseuroissa, partiossa ja niin edelleen. Tekemässä tuiki tärkeää työtä niiden nuorten hyväksi.
Mutta me voimme muutakin tehdä. Tällä tarkoitan sitä, että varmasti teillä jokaisella, niin kuin minullakin, tuolla jossain takaraivossa asuu muistikuvia kymmenienkin vuosien takaa, että silloin ja silloin, sellainen ja sellainen ihminen, minulle tuntematonkin, sanoi niin ja niin. Pari sanaa tai pari lausetta. Varmasti on teilläkin samanlainen kokemus? Sitä jää ihmettelemään, että mistä kummasta ne edelleen muistaa, täysin irralliset parit sanat? Ja vastaus on aika selvä: ne ovat vaikuttaneet. Silloin ne ovat vaikuttaneet.
Ja ajatelkaa jos me kaikki, kun me olemme vaikuttajia, neljä miljoonaa aikuista Suomessa, alkaisi vaikuttaa nuorisoon ja nuoreen, tuntemattomiinkin, kannustamalla jos hyvää näkee, tai oikein ojentamalla jos tuntuu siltä ettei olla ihan oikealla tiellä. Jos me kaikki kannustamme niin niille nuorillekin alkaa syntyä sellainen mielikuva tuonne, että ”minulle sanottiin näin”. Ja ehkä se jonkun ohjaa oikeaankin, paremmalle polulle, ja ne on suuria voittoja joka ainoa nuori joka saadaan vedetyksi takaisin tai estettyä hänen ajautumisensa syrjään. (Aplodeja).
Ei osaa poiskaan hypätä
SN: Kiitos kiitos. Vähän jatkan vielä siitä vaikuttamisesta. Suomessa on paljon yksinäisyyttä, erityisesti vanhempia ihmisiä on paljon yksinään. Ja olen aivan varma että jollekin näistä yksinäisistä saattaa päivän kohokohdaksi muodostua jos hän muistaa, että hänelle tänään täällä Sellossa joku ystävällinen ihminen sanoi kauniisti päivää ja kyseli että mitä kuuluu. Se saattaa olla päivän kohokohta yksinäiselle ihmiselle, ja ajatelkaa, se ei ole meiltä yhtään pois (aplodeja) pyrkiä käyttäytymään niin, päinvastoin, siinä itse saamme enemmän. Joskus iltatuimaan voi tulla mieleen nukkumaan mennessä, että hetkinen, minähän yritin tänään tehdä yhden hyvän teonkin.
LB: Kysyn vielä tähän loppuun, ja vähän jo arvaankin vastauksen, koska olet tällaiseen hyvin työlääseen työnhakuun lähtenyt. Mutta: onko kivaa olla presidentti?
SN: Joo, on se, ihan mukavaa. Kuulinko mä oikein kysymyksen? (Naurua) Tässä on vähän semmoinen tunne niin kuin helposti hommissa tulee, että tavallaan juna menee koko ajan ja ei siitä oikein vauhdissa osaa poiskaan hypätä, erityisesti jos näkee että siellä pääteasemalla olisi jotain saavutettavaa vielä. (aplodeja)
Kiitos kovasti. Me joudumme taas jatkamaan matkaa, ennätimme lyhyesti käydä tapaamassa teitä. Yksi juttu vaan tuli vielä mieleen. Se on taas tällainen kansainvälinen tutkimus.
Tiedättekö että me olemme viidenneksi onnellisin kansa? (huutoja) Siltä vaikuttaa. (Naurua) Jos ei ole ihan varma siitä vielä, niin mitäs jos tehtäisiin niin kun tästä kotiin pääsee, niin menee peilin ääreen ja katsoo vähän itseänsä silmiin. Ja toteaa sitten, että siinäpä on onnellinen ihminen, minä.
https://twitter.com/niinisto2018/status/957237507539853312