Suomi selviytyi sodista, huokasi helpotuksesta ja halusi länsimaistua vauhdilla.
Siinä harrastelijasosiologin arvioni vimmasta, jolla Helsingin ilmettä ryhdyttiin muuttamaan 1940-luvun puolivälistä eteenpäin. Todella kauas Helsingin keskustan engeliläisestä perinnöstä.
Itsenäisen, länsimaisen Helsingin keskustaan haluttiin luoda vilkkaan liikekeskustan alue, City. Niin kuin ”suuressa maailmassa”, vaikkapa Lontoossa.
Rakennuskannan mittava uudistaminen vieläpä käynnistettiin aikana, jolloin valtakunnassa oli kaikesta pulaa, ja erittäin raskaiden sotakorvauksien maksaminen yhä jatkui.
Se kertoi suuresta tahdosta, suorastaan intohimosta.
Paljon tärveltiinkin
Sodanjälkeisessä Helsingissä on purettu ja rakennettu paljon. Moderneja liiketaloja alkoi ilmestyä katukuvaan 1950-luvulla, ja tahti kiihtyi 1960-luvulla.
Turha mainitakaan, että kaupunkilaisten ja kansalaisten mielipiteet jakautuvat jyrkästi.
Moni muistelee kaihoisasti, mitä rakennustaiteen helmiä uusien modernististen luomusten tieltä purettiin. Veikkaanpa, että useimpien mieleen nousevat heti Enso-Gutzeitin pääkonttori ja Norrménin talo.
Ja uusista Heimolan talo. Tai niin sanottu Makkaratalo.
Helsingin kaupunginmuseon vastikään julkaiseman kirjan Kun Helsinkiin rakennettiin City alkupuheessakin käytetään ilmausta ”ympäristörikoksiksikin nimetyt rakennukset”.
Uusi uljas City-Kamppi
Kun sodanjälkeiseen Helsinkiin haluttiin rakentaa City, se haluttiin sijoittaa Kamppiin. Tämä onkin nykyään pitkälti toteutunut.
Sijaitseehan alueella esimerkiksi Kampin kauppakeskus, joka oli kansainvälisessä vertailussakin suuri rakennushanke ja useita vuosia jättimäinen työmaamonttu räjäytysten toistuvasti jyrähdellessä.
Lähietäisyydellä siitä sijaitsevat muiden muassa Sähkötalo, Graniittitalo ja suurhotelli Presidentti. Mutta aivan ensimmäisten joukossa Kamppiin nousi neljä tornitaloa, tuon ajan mittapuulla moderneja ”pilvenpiirtäjiä”.
Pohja-Yhtymän päärakennukseksi valmistui Pohjantalo Runeberginkadun ja Eteläisen Rautatiekadun kulmaan 1958. Samana vuonna korttelin etelälaidalle Salomonkadulle, nykyisen Kampin metroaseman viereen, valmistuivat myös Autotalon kaksi tornia.
Fredrikinkadun puolelle, Tennispalatsin kohdalle, Pohjantalon viereen nousi neljä vuotta myöhemmin vakuutusyhtiö Pohjan niin ikään rakennuttama Kampintorni.
Kaupungin tavoite oli ollut kehittää Kamppia uutena kasvun painopistealueena, ja Pohjantalo ja Kampintorni olivat näkyvä osa tätä hanketta.
Siksi Kampintornin katolla kaupunginmuseon kirjan mukaan on talon valmistumisesta asti pyörinyt Mercedes-Benzin valomainos, mihin arkkitehtikin oli antanut kirjallisen myöntymyksensä.
Vähän niin kuin Europa-Centerin katolla Berliinissä. Paitsi, että Kampin valomainos on viime vuosina nolon harvoin pyörinyt, ainakaan pitkään yhtäjaksoisesti.
Tornien taistelu
Pohjantalo ja sen naapuri Kampintorni eivät kuitenkaan saaneet osakseen yhtä paljon julkisuutta kuin Autotalo, joka miellettiin sodan jälkeen uudestaan esikuvaksi tulleen amerikkalaishenkisen pilvenpiirtäjäarkkitehtuurin ilmentymäksi.
Esimerkiksi Keski-Helsingin asemakaavan mukaan Autotalon oli määrä olla Kampin alueen merkittävin rakennus.
Vaikka esimerkiksi (edelleen kaupunginmuseon kirjan mukaan) Pohjantalon materiaalivalinnat olivat laadukkaita ja aikaa kestäviä, rakennuksen arkkitehtuuri ei ollut yhtä edistyksellistä ja kokeilevaa kuin Autotalossa.
Nykyäänkin kaikissa neljässä tornitalossa työskentelevät mainitsevat pienellä ylpeydellä olevansa Autotalosta – vaikka saksalaismerkin maahantuojaliikettä Vehoa ei ole koko korttelissa ollut enää vuosikymmeniin. Kampintorni vain on yhä tornitalo Kampissa.
Kampintornit olisikin oikeampi nimi taloille.
Pohjantalokaan kun ei enää ole Pohjan eikä myöskään Auran, vaan nykyään Tapiolan.
Näköalat sulkeutuvat
Koko Citylle on tunnusomaista, että kun Kampissa vihdoin on päästy rakentamaan vuosikymmentenkin odottelun ja kaavataistelujen jälkeen, sitten on kanssa rakennettu.
Tyhjää tilaa ei ole liiemmin jätetty.
Se on sitä citymäistä ja tehokkaan tiivistä kaupunkirakennetta – kaikissa Cityissä.
Esimerkiksi joutomaana monet vuosikymmenet lojunutta Kampin kolmiota tai ”bermudankolmiota” nykyisen Baanan kahden puolen Runeberginkadulta Mechelininkadulle ei ole ikävä.
Eikä ”Punaista toriakaan” Marian sairaalan naapurissa.
Mutta Simonkentältä Töölönlahdelle vielä 20 vuotta sitten avautunutta suoraa näköalaa kyllä vähän on.
Mutta Citythän eivät ole luonnonpuistoja.
Kun Helsinkiin rakennettiin City. Keskustan vuosina 1945–1990 valmistuneet liikerakennukset. Helsingin kaupunginmuseo 2014. 346 sivua, sidottu. Hinta 32 euroa. Kirjaa saa Museokaupasta, Sofiankatu 4, ja verkkojulkaisua voi lukea kaupunginmuseon verkkosivuilta löytyvässä osoitteessa.