Uhkakuvat ohjaavat Venäjän toimintaa, eikä maan uusi kansallinen turvallisuusstrategia tarjoa juuri toiveita yhteistyöstä, todetaan Venäjän uuden turvallisuusstrategian linjauksia tarkastelevassa Ulkopoliittisen instituutin FIIA Commentissa.
Venäjä hyväksyi vuoden 2015 viimeisenä päivänä uuden kansallisen turvallisuusstrategian, joka korvaa vuonna 2009 julkaistun edeltäjänsä.
Venäjän uutta turvallisuusstrategiaa voi pitää kuvauksena maan johdon maailmankatsomuksesta, toteavat julkaisun kirjoittaneet Katri Pynnöniemi ja András Rácz, jotka työskentelevät instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.
– Vuoden 2009 edeltäjäänsä verrattuna uusi turvallisuusstrategia korostaa paljon enemmän kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvia haasteita, ongelmia ja uhkakuvia.
– Vastaavasti mahdollisuudet, myönteiset näkymät ja aloitteet saavat paljon vähemmän huomiota. Strategian yleissävy viestii maailmankuvasta, joka liioittelee niin uhkia kuin Venäjän asemaa kansainvälisessä politiikassa ja vähättelee yhteistyön arvoa.
Pynnöniemen ja Ráczin mukaan Venäjän kansallisessa turvallisuudessa on kyse kansallisten etujen puolustamisesta, mutta nämä edut määritellään hyvin epäselvästi.
– Kansalliseen turvallisuuteen kohdistuvan uhkan määritellään olevan ”sellainen olosuhteiden ja tekijöiden joukko, joka muodostaa kansallisiin etuihin kohdistuvan vahingon suoran tai välillisen mahdollisuuden”.
Pynnöniemen ja Ráczin mukaan kansalliset edut määritellään strategiassa kuitenkin vain hyvin yleisellä tasolla.
– Johdannon mukaan kansallisissa eduissa on kyse ”yksilön, yhteiskunnan ja valtion suojelemisen ja kestävän kehityksen turvaamisen kannalta merkityksellisistä edellytyksistä”. Hieman myöhemmin asiakirja tarjoilee asiasta toisen, hyvin laajan määritelmän, jossa kansallisen edun käsite kattaa niin sotilaallisen puolustuksen, alueellisen koskemattomuuden kuin kansantalouden kilpailukyvyn parantamisen.
Pynnöniemi ja Rácz korostavat, että eri maiden kanssa tehtävä kahdenvälinen ja monenvälinen yhteistyö on turvallisuusstrategiassa tulkittu strategisen tasapainon osatekijöiksi.
Heidän mukaansa Venäjä katsoo maailmanpolitiikassa olevan kyse suurvaltojen välisestä kamppailusta, johon lisäsävynsä tuo uusien alueellisten toimijoiden nousu.
– Strategisen tasapainon korostaminen käy hyvin yksiin sen kanssa, että strategiassa mainitaan yhdeksi keskeisistä Venäjän kansallisista eduista maan aseman lujittaminen yhtenä johtavista maailmanmahdeista.
– Kun ottaa huomioon Venäjää vaivaavat rakenteelliset pitkän aikavälin heikkoudet, vaikuttaa siltä, että Kremlissä luotetaan ennen kaikkea Venäjän sotilasmahtiin maan suuruuden takeena – vaikka strategiassa vakuutellaankin Venäjän ajavan rauhanomaista ulkopolitiikkaa.
Pynnöniemi ja Rácz katsovat, että turvallisuusstrategian edustama ajattelutapa on pohjimmiltaan asioihin reagoivaa. Se myös pyrkii jäsentämään kaikki elämän osa-alueet turvallisuuden osatekijöiksi.
– Tämän ajattelun läpileikkaavuutta voi pitää osoituksena vallan keskittymisestä konservatiivisille silovikeille – niille päättäjille, joiden tausta on Venäjän asevoimissa tai turvallisuuspalveluissa.
Muun muassa Venäjän presidentti Vladimir Putin palveli aikaisemmin valtion turvallisuuskomiteassa 1975–1991. Vuodet 1985–1990 hän toimi tiedustelu-upseerina Itä-Saksassa ja yleni everstiluutnantiksi.