Viron suurlähettiläänä Suomessa 1993-95 toiminut kirjailija ja Viron ex-puolustusministeri Jaak Jõerüüt kuvailee muistelmakirjassaan ensimmäistä käyntiään Suomessa 1978. Hän oli kolmekymmenvuotias.
– Kuten niin monelle virolaiselle, joka pääsi turistina länteen, Suomi oli ensimmäinen maa. Kolme päivää Helsingissä Neuvostoliitosta saapuvana turistina, siihen mahtui aikamoinen tunteiden kuorma. Ihastus, joka syntyi puhtaan ja hyvässä järjestyksessä olevan kaupungin näkemisestä ja absoluuttisesti toisenlaisen elämän hajusta. Kaupat ja kahvilat tuoksuivat, samoin asunnot, raitiovaunut, bussit ja ihmiset. Hyvälle he tuoksuivat, eivät halvalle tupakalle, pölylle eikä koneöljylle, kuten monet paikat miehitetyissä kodeissa, Jõerüüt kirjoittaa.
– Vankina olemisen tunne, koska kukaan ei rohjennut lähteä mihinkään omin päin. Ihmisenä olemisen tunne, kun suomen kielestä kääntävä Endel Mallene sanoi ottavansa minut mukaansa ja tutustuttavansa minut suomalaisen ystävänsä kanssa. Mutta sitä ennen piti mennä mankumaan ryhmänjohtajalta (harmi etten enää muista hänen nimeään!) antaisiko hän meille luvan jäädä yöksi Helsinkiin erään tuttavan luo. Ryhmä lähti Lahteen. Muistan miten pitkään se mies tuijotti meitä ja sanoi sitten hiljaa, että antaa mennä. Mutta hiljaa, huomaamatta, eikä saa siitä höpistä muille. Hän teki sellaista, mikä oli varmasti kiellettyä. Hän ei tuntenut meitä, ja otti kovan riskin, sillä jos kävisi niin, että me pakenisimme esimerkiksi iltalaivalla Ruotsiin, niin hänelle olisi koittanut pitkä ja vaikea aika Tallinnassa.
Jaak Jõerüüt toteaa tunteneensa itsensä kerjäläiseksi.
– Neuvostoliiton ruplahan ei ollut mikään raha. Nykyajan ihmisiä kannattaisi aina muistuttaa siitä! Neuvostoliiton rupla oli olemukseltaan suljetulla vankila-alueella käytössä oleva ostokortti. Sitä ei pystynyt vaihtamaan muuhun valuuttaan. Siitä huolimatta sen vieminen maan rajojen ulkopuolelle oli kielletty.
Trokausta Hakaniemessä
Tuleva suurlähettiläs oli 1978 Helsingissä kuvauksensa mukaan parikymmentä Suomen markkaa taskussa.
– Sillä olisi saanut pari olutta. Tai yhdet sukat. Mutta minä käyttäydyin kuten monet muutkin. Otin kotoa mukaani kaksi pulloa virolaista viinaa, sitä samaa mitä nykyisin sadat tuhannet suomalaiset käyvät hakemassa laivoilla reppu selässä. Sitä samaa, minkä nimissä Suomen ovela hallitus alensi alkoholin valmisteveroa ennen liittymistään EU:hun. Minulta puuttui – ja puuttuu edelleenkin – liikemiesvaisto, mutta rohkaisin mieleni, valitsin hiljaisen hetken ja kysyin Helsingin Merihotellin vastaanotossa istuvalta mieheltä, haluaisiko hän ostaa viinaa.
– Hän mittaili minua kolmen kilometrin pituisella katseella ja sanoi sitten ylpeänä ja penseästi, että näyttäkää mitä teillä on. Katsoi ja sanoi hinnan. Se oli tosi halpa. Hän sai pullonsa ja minä rahat. Ja sitten vannoin itsekseni yhden asian. Vakuutin itselleni, mitä en enää koskaan aio tehdä. Ja vielä jotain. Tätä viimeistä en kerro kenellekään milloinkaan, se ei kuulu muille, eikä sitä kukaan uskoisikaan. Minulla oli niin surkea olo kuin vain voi olla. Olin hippiaikana tehnyt temppuja ja käynyt kunniallisten ihmisten hermoille. Tämä oli kuitenkin jotain muuta, se repi sielun kappaleiksi. Kun Euroopan laidalla sijaitsevassa vähäpätöisessä hotellissa joku surkimus myy toiselle surkimukselle taskustaan kaksi pulloa salaviinaa, niin se tapahtuma on tyhjänpäiväisyyden huippu.
– Mutta siihen tyhjänpäiväiseen tapahtumaan mahtui minun nähdäkseni enemmän historiaa, politiikkaa ja inhimillistä dramatiikkaa kuin La Scalassa esitettävään oopperaan tai sataan istuntoon eduskunnassa. Tällä tavoin lappusista kootulla rahalla ostin asiallisesta kaupasta itselleni parin halpoja farkkuja. Jäljelle jääneillä kolmella markalla ostin Viiville Hakaniemen torin takaa, Ympyrätalon naapurissa sijaitsevasta kosmetiikkapuodista ripsivärin alennetulla hinnalla. Kotona selvisi, että farkut olivat sopivat ja ripsiväri kuivunut. Siitä lähtien kun elämä muuttui ja minä aloin olla yhä enemmän ja enemmän muissa kaupungeissa, olen kaikkialla antanut kerjäläisille sen mikä heille kuuluu. Jupiterit saavat muutenkin kaikkea yllin kyllin.
Feeniks tuhkasta
Suurlähettilään mukaan 1990-luvulla ”Viro oli suomalaisille ja Suomen valtiolle vielä äskettäin tuhkasta noussut feenikslintu, sairasvuoteesta jaloilleen päässyt rakas manalan mies, puoliksi aave, puoliksi olento, jotain uskomatonta ja tottumatonta”.
– Suomalaiset katsoivat virolaisia kuin omia lapsiaan, jotka ovat kasvaneet vieraalla maalla. Ah, kaikki vertaukset linkkaavat ainakin toista jalkaansa.
1980-luvulla Jaak Jõerüüt oli käynyt Suomessa ”tekemässä kiihotustyötä sanan varsinaisessa merkityksessä, niin että Neuvostoliiton lähetystön kautta tuli Tallinnaan minua koskevia kanteluja, aina sinne missä niitä tarvittiin”.
– Siitä kertoi minulle kerran omalla häveliäällä tavallaan ja vähän hymyillen Tiit Koldits -vainaa Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean kulttuuriosastolta. Kunnia hänelle siitä, ettei hän tehnyt saamiaan tehtäviä, sillä mikäpä muu se olisi ollut kuin kunnon käsittelyn antaminen minulle.
Suomi ja Ruotsi eivät hänen mukaansa mitenkään edusta kirjavaa ja kaikkialle leviävää länttä, ”jota kohti ikeestä päässyt pieni kansa rynnistää”.
– Oikea länsi on sekoitus pientä järjestystä ja suurta epäjärjestystä, teknistä modernisuutta ja asenteiden konservatiivisuutta, rikkauden ja mammonan saarekkeita ja täysin pilattua miljöötä, palvelujen eleganssia ja mautonta poliittista kyynisyyttä. Pikkuinen linnunpesä Pohjolassa – kuten he itse maataan nimittävät – kyyristelee suuren maailman laidalla – kauniina, hellänä, haavoittuvana ja vielä piilossa räystään alla. Suomessa ollessani opin tuntemaan sen – kaikessa ymmärryksessä, tarttuvuudessa, ymmärrettävyydessä, järjestäytyneisyydessä, mutta myös pienuuden aiheuttamasta ahdistavuudessa. Eräs virolainen ystäväni sanoi kerran julmasti, että Suomi on remontoitu kuoliaaksi.
Jaak Jõerüütin mielestä jo 1996 hänestä alkoi tuntua, että suomalaiset laiminlöivät jotain.
– Virolaiset olivat jo koonneet hieman voimia ja ryhtyneet matkustamaan vähän reippaammin. 90-luvun alussa lähes koko Viron kansa valmis matkustamaan vähän väliä yli lahden, kauppoihin, vesipuistoihin tai sitten hiihtämään…Suomeen matkustaminen tuli tavaksi. Tuntui siltä, että siitä tulee rutiini, eikä tarvita erityisiä perusteita paitsi vaihtelun etsimistä. Mutta sitten syntyi virolaisten keskuudessa jonkinlaista loukkaantumista. ”Jos meitä ei haluta Suomeen, niin ei sitten mennä sinne vaan matkustetaan muualle!” Ja ryhdyttiinkin löytämään maailmaa muualta. Syntyi uusia trendejä. Monet viittasivat kintaalla Suomelle.
Eivät ymmärrä
Suomalaisille ei Jaak Jõerüütin mukaan yleensä voi kertoa virolaisia vitsejä.
– He eivät ymmärrä niiden monikerroksisuutta ja loukkaantuvat. Tavanomainen virolainen ironia ja itseironia ovat yleensä tavoittamattomia suomalaisille, hän kirjoittaa.
– Suomalaiset arvelevat, että maailma on järjestettävä heidän mallinsa mukaan, että he ovat parhaita. Virolaiset? He ajattelevat, että maailma onkin järjestetty heidän tavallaan, että kaikkialla ovat voimassa sama säännöt kuin Toompealla ja Setumaalla. Eivätkä lakkaa ihmettelemästä, ellei se ole niin.
Suomalaisten ei hänen mukaansa tarvitse myöskään murehtia äidinkielen katoamista.
– Virossa se huoli on realistisesti olemassa, pääasiassa mukavuudesta ja rahanahneudesta johtuen, niin että lastentarhasta yliopistoon asti antaudutaan englannin kielen painostukselle. Yksi miljoona tai viisi miljoonaa ihmistä ovat äidinkielen tueksi erilaisia summia.
– Mutta Suomessa ongelmana tuntuu olevan maaginen kaamos, joka sanelee depressiivisyyden määrän ihmisen hengessä ja kaiken depressiivisyydestä johtuvan. Kaamos ei piinaa Viroa, niin paljon vaikuttavat pari–kolmesataa kilometriä maapallon pohjois-eteläsuunnalla. Mutta yksi ongelma on yhteinen suomalaisille ja virolaisille: vaikeudet tajuta, mihin maailma liikkuu ja miten kehittyy tai taantuu ihmiskunta. On lohdutettava itseään sillä, että samoja vaivoja potee koko muukin ihmiskunta.
LUE MYÖS:
”He ähisevät ja tulevat toimeen, sillä on lottovoitto syntyä Suomessa”